Viime viikolla oli ystävänpäivä, ja olin jotenkin ajatellutkin että siinähän olisi kiva syntymäpäivä vauvalle. Siispä varasin vyöhyketerapiahoidon edelliselle iltapäivälle rv 39+1, ja olo oli jo sellainen että sillä mainostetulla käynnistelyhoidolla saa synnytyksen alkamaan, ja saunavuoro vielä sen päälle tehostaisi vaikutusta varmasti. Olin melko varma asiasta vaikka esikoinen onkin syntynyt vasta 41+0 eli viikon lasketun ajan jälkeen. Noh, toimihan se tavallaan, ajatuksen tasolla ehkä? 😀 Voi olla että olin henkisesti niin valmistautunut synnyttämään juuri silloin että synnytys käynnistyi siksikin ihan itsestään, sillä en minä sinne vyöhyketerapeuttiseen käynnistelyhoitoon koskaan ehtinyt, vaan lapsivesi meni holahtamalla jo ennen sitä. Ystävänpäivän aamuna meillä oli sitten sylissä täydellinen pieni tyttö! Kaikki sujui hyvin ja pääsimmekin suoraan synnytyssalista Naistenklinikan potilashotelliin taksikyydillä. Se oli todella mukava paikka, oma huone ja oma rauha, kätilöt kuitenkin kokoajan tavoitettavissa jos apua tarvitsi. Vietimme siellä kaksi yötä ja kotiuduimme lauantaiaamuna. 

Pikkutyyppi on alusta asti ollut tosi reipas, hoksasi imemisenkin heti salissa ja onkin viihtynyt siitä asti rinnalla hyvin ahkerasti. Oma maidontuotantoni käynnistyi vähän hitaasti kuten edelliskerrallakin, mutta eiköhän se siitä, nyt kun on ainakin vararavintoakin huomattavasti enemmän kuin silloin… 😀 

Kohta viikon olemme siis oleilleet lähinnä kotona, pesineet ja tutustuneet uuteen perheenjäseneen. Parin ensimmäisen yön jälkeen yötkin ovat olleet melko rauhallisia. Jännästi on sekin muuttunut 11 vuodessa miten vauvaa suositellaan nukutettavan. Yasminan aikaan ei lasta saanut sairaalassa pitää vieressä sängyssä eikä sitä suositeltu kotonakaan, mutta nyt sitä ja mahdollisimman paljon ihokontaktia oikein suositellaan jo sairaalasta lähtien. Rehellisyyden nimissä Yasminakin nukkui kyllä kotiuduttuaan ensimmäisten öiden jälkeen minun vieressäni kiellosta huolimatta… Samalla tavalla homma sujuu nytkin parhaiten. 

Isosisko ei ole vielä käynyt katsomassa pientä, eikä aio tulla hiihtolomallakaan. Pieni mustasukkaisuuden hirviö on nostanut päätään, mutta toivon sen menevän ohi kunhan tytöt pääsevät tutustumaan… Ehkä se oli odotettavissakin, Yasmina on ollut ainoa lapsi niin kauan. 

Pinja sen sijaan on ollut oikein innoissaan, vaikka myös ihmeissään. Se tuntuu toivovan että saisi vauvasta pian leikkikaverin ja on todella kiinnostunut tulokkaan jokaisesta liikkeestä. Ronja sen sijaan nuuhkaisi tyttöä pari kertaa ja ilmeisimmin tuumasi että jaahas, tuollainen sitten, eikä siinä sen kummempaa. 😀

Tällä viikolla, itseasiassa laskettuna päivänä 19.2., meillä oli myös 2v kihlajaispäivä. Hommattiin sentään kakku ja kukkia, mutta muutoin vietettiin sekin päivä samoissa rauhallisissa merkeissä kotosalla. 

Neuvolan lisäksi piipahdettiin tällä viikolla vain newborn-kuvauksessa, johon oli aivan pakko päästä! Vauvat kasvavat niin nopeasti, ja newborn-kuvauksiin vauvan tulisi olla alle 14vrk ikäinen. Innolla odotellaan millaisia kuvia sieltä kuvaamosta saadaan! 

Hiljaiseloa kotosalla oleillen jatketaan vielä viikkonen, sen jälkeen pääsee vihdoin pitkään odottamilleni vaunulenkeille ulos! Jipii! 😀 

En syö lihaa, kierrätän roskat ja muut, en kuluta tuhottomasti ja lahjoitan vanhat siistit tavarat ja vaatteet kierrätykseen, olen lentänyt aikuisiälläni tasan kerran häämatkalleni. Jätän jälkeeni tähän maailmaan lapsia, en vielä tiedä montako, ja olen toki huolissani siitä millaiseen ilmastoon mahdolliset lapsenlapseni aikanaan syntyvät. Löytämäni testin mukaan oma hiilijalanjälkeni on kuitenkin tällä hetkellä kohtuullisen pieni.

Minulla on kuitenkin yksi heikkous. Valtatien vapaus. Se tunne kun lähes 300 heppaa hyrrää allani Mersun moottorin muodossa valmiina vastaamaan kaasuun hetkeäkään aikailematta.

Paremman puutteessa kelpaa toki mikä tahansa autoksi tunnistettava laite, kunhan se on pihassa ja toimintakunnossa. Kunhan on se tieto että ihan koska vaan se on valmiina lähtöön, ja voin ajaa ensi yönä vaikka sinne Nuorgamiin asti kuten Hanna Ekola laulussaan.

Olen kortin 18-vuotiaana saatuani ollut ilman autoa 3 kuukauden ajan sen jälkeen kun ajoin vuonna 2014 kolmostiellä vastikään ostamani uudehkon Peugeotin moottorin tuusan nuuskaksi (ei sisältänyt ihan sitä 300 heppaa eikä vastannut siihen kaasuun sitten ihan sitä tahtia kun pyysin…) ja ne olivat elämäni rasittavimmat ja ahdistavimmat 3 kuukautta! Tämä Pösö ei ollut muutenkaan mitään ihan parhaita ideoitani, sillä se oli yksi murheenkryyni joka makaa edelleen jossain isäni autokorjaamon pihan perukoilla toimimattomana, huolimatta siitä että siihen on vaihdettu uusi moottori ja kaikki muukin mahdollinen… 

Sen kolmen kuukauden jälkeen oli pakko ostaa toinen auto koska olin tulla hulluksi. Olen omistanut 5 autoa ja sen lisäksi ajanut säännöllisesti kolmella puolison omistamalla autolla. Mielestäni pihassa on oltava (vähintään) yhtä monta autoa kuin taloudessa on aikuisia. Tai jos ei ole, niin ainakaan minä en ole kovin pitkään yksin kotona ilman että pihassa on toimiva auto. Miten ahdistava ajatus. Hetken aikaa olen ollut myös ajokiellossa pudottuani töissä hevosen selästä ja lyötyäni pääni, sekä muutaman viikon ilman autoa ajettuani yhden Ooppelin katolleen ojaan jossain vähän Kaustisen jälkeen. Yhtään ainoaa ylinopeussakkoa minulla ei kuitenkaan ole. 😀 

Olen kasvanut autojen keskellä. Olen automiehen ja autonaisen jälkeläinen. Olen myös kehittänyt tunnesiteitä autoihin ihan pienestä lähtien. Pystyn nimeämään lapsuudesta asti kaikki elämäni merkittävimmät autot, sekä kasan muita mitä pihassa on ollut. Isän sininen Hiace, ensin äidin ja myöhemmin farfarin valkoinen Mersu, vaarin hopeinen Mersu, ämmin sininen BMW, äidin punainen Volvo, isän maasturi-Toyota, isän Chevy Van, äidin hopeinen Mersu, äidin musta Mersu… Voisin kertoa niistä monia tarinoita. Olen istunut autojen kyydissä tuhansia ja tuhansia tunteja pienen pienestä kääröstä asti. Siellä missä olen kasvanut auto on elinehto. Olen katsellut sekä isän että äidin ajavan kilpaa, olen katsellut isäni korjaavan ja ajavan autoja työkseen mutta myös elämäkseen. Olen viettänyt niitä tuhansia tunteja myös isän huoltamon autohallien sopukoita tutkien. Joskus salaa, joskus luvan kanssa. Olen nähnyt myös miten tyylikäs ja aina viimeisen päälle huoliteltu äitini pukee haalarit päälle ja kiipeää rasvamonttuun pitkine punaisine kynsineen autoja rassaamaan. Autojen rassaus tai muu sen suurempi tekninen ymmärrys ei kuitenkaan juurikaan ole periytynyt, minua kiinnostaa lähinnä se ajaminen ja toimivuus. 😀 

(Tässä yläkuvan valkoisessa Mersussa minun kerrotaan matkustaneen ensimmäisen, noin 300km, matkani Lapin keskussairaalasta kotiin.) 

(Punainen Yaris kuvassa yläpuolella oli isän huoltamon sijaisauto jonka sain käyttöön yhdeksi kesäksi kiertääkseni kaikki pohjoisen pikkuravit) 

Olen kuunnellut puhetta autoista sekä isän että äidin suusta jo varmasti äidin kohdun suojissa. Olen kasvanut pitämään autoa ihmisen minuuden luonnollisena jatkeena, ja minulle on edelleen vieras ajatus ihminen ilman omaa autoa. Kuulostaa vankilalta! Aikoinaan aina puhuessani jostain uudesta miehestä elämässäni, on äitini ensimmäisiin kysymyksiin kuulunut se millaista autoa hän ajaa (Huom, ei siis edes että onko hänellä autoa vaan millainen se on). Teininä seinälläni oli poikabändien sijaan kuva keltaisesta Ford Kasta, autosta jonka olin päättänyt hommata kunhan tulen täysi-ikäiseksi. Sellainen olikin ensimmäinen oma autoni, enkä ole luopunut siitä keltaisesta pallerosta vieläkään, vaikkei se enää mihinkään liikahdakaan…

(Yllä kuvassa pikku Kan seurassa Mammarelluni, joka oli Kan seuraaja) 

Ensimmäiset asiat joita haaveilen ostavani kunhan saan lottovoiton ovat autoja, Mersuja, monikossa. Kun puhutaan silmänruuasta, puolialastoman palomiehen sijaan mieleeni piirtyy kuva tulenpunaisesta Mercedes Benz CLA Shooting Brakesta. Jos bongaan komean auton parkkeerattuna johonkin, saatan ottaa siitä kuvan vain ihaillakseni sitä myöhemmin. 😀 

Itse ajamisen opettelu ei silti ollut minulle mikään helppo nakki… 😀 Jokainen ihminen napapiirin yläpuolella tietää että isäni suonissa bensaa virtaa prosentuaalisesti enemmän kuin verta, ja se (tällä hetkellä kai) hopeinen vilahdus tai pöllähdys joka tuli vastaan valonnopeutta hipoen jossain Muotkajärven kohdilla tai Kuttasen paikkeilla oli luultavasti juuri hän. Inssini ei aikoinaan mennyt kovin vakuuttavasti koska en todellakaan ollut luonnonlahjakkuus, mutta ajon jälkeen papereita katsellessaan inssiä vastaanottanut virkailija kysyi olenko sukua isälleni ja luulen tänäkin päivänä että myöntävä vastaukseni oli syy miksi pääsin läpi… 

Minulle on kertynyt ajokilometrejä aika paljon jo ihan senkin takia että asun kaukana kotoa, eikä minulle etenkään nuorempana ja vapaampana ollut mikään ongelma ajaa ex tempore etelästä pohjoiseen, tai kiertää vaikka kesän aikana kaikki pohjoisen ravit. Autolla ajo on ollut minulle myös rentouttava ajanviete, uusi komea Mersu suuri haaveeni. Olikin iloinen yllätys kun netistä bongaamani mies, josta myöhemmin tulikin aviomieheni, paljastui pesunkestäväksi mersumieheksi, ja sellaiseksi joka osaa arvostaa autoa ja ymmärtää mitä se voi ihmiselle merkitä. Sen lisäksi että on helpompi kun parisuhteen kumpikaan osapuoli ei kyseenalaista sitä järjetöntä summaa minkä toinen on valmis satsaamaan autoon, hänellä myös oli Mersu.

Eikä mikään ihan peruseemeli, vaan sellainen jota kukaan normaali ihminen ei edes harkitsisi ostavansa, varsinkaan Helsinkiin. En ollut koskaan ajanut automaattivaihteistolla joten senkin takia jännitin osaanko edes ajaa koko autoa, ja istuin tyytyväisesti vain kyydissä niin kauan kunnes oma autoni (taas) hajosi tuusan nuuskaksi ja oli pakko ottaa Mersu työmatka-ajooni. Miestäni jännitti siinä lähinnä se että Mersussa oli niitä heppoja hitusen enemmän kun mihin olin tottunut, mutta minä tiesin että se tuskin olisi ongelma… Ja tuo vanha jytkäle on kuulkaa sellainen auto jollaisella ajaminen jokaisen tulisi saada kokea! Sen jälkeen on vaikea palata takaisin tavalliseen Toyotaan. Mercedes Benz E420 on raskas ja massiivinen auto, mutta se kaasupoljin ei olekaan siellä vain näön vuoksi. Sieltä löytyy, ja sieltä löytyy vähän lisää kun pyytää lisää. Ei ole vielä koskaan loppunut minun ajollani. Se litkii bensaa kiitettävää tahtia, mutta tankilla ei silti vaan löydä sitä harmitusta mikä siellä aina tulee pikku-Toyotaa tankatessa, ei vaikka rahaa uppoaa neljä kertaa enemmän ja tankilla saa käydä kolme kertaa useammin. Koska kun siitä tankilta lähtee, seuraavissa liikennevaloissa se sliipattu audimies viereisellä kaistalla jää typertyneenä kiiltävän Audinsa kanssa yllätyksekseen taakse jos niin satun haluamaan. Ja aina toisinaan satun, vaikka minulla ei ole penistä mitä jatkaa.

Vauvan syntymä on loistava syy vaihtaa auto suurempaan. Emme ihan oikeasti enää olisi mahtuneet koko porukalla tuohon Yarikseen, kun koirat ja vaunut lasketaan mukaan. Se taas tarkoittaa minun kielelläni yhtä kuin ”jumissa Helsingissä” ja sehän ei käy. Ja kun kerran luovutaan vähäpäästöisestä ja edullisia kaupunkikilometrejä tarjoavasta Toyota Yariksesta, niin mitä muuta yllä kerrotuilla spekseillä voi odottaa kuin että vedetään oikein kunnolla överiksi ja V8 E-Mersun seuraksi pihaan hankitaan suurin nelivetomaasturi mikä Volvolta löytyy? 😀 Sen kone polttaa bensaa varmasti ihan yhtä kiitettävästi kuin Mersukin, mutta jotenkin luulen ettei sitäkään pysty tankilla sen enempää harmittelemaan. Nyt mahtuu kyytiin Emmaljungat poikineen ja tarvittaessa penkit löytyy jopa 7 hengelle. Mutta mikä parasta, sen kaasupoljin toimii kyselemättä. 

Ja olisihan niitä ollut tarjolla sillä normikokoisella moottorillakin mutta kun ei. Onneksi me ollaan molemmat samanlaisia, muuten meillä olisi ongelma. 😀 

Laskettuun aikaan on reilu 7 viikkoa, mutta minulla on jo jonkun aikaa ollut sellainen olo että pikkuhiljaa pitäisi saada laitettua koti valmiiksi vauvaa varten. Vaikka sitten kävisikin niin että muutto pääsisi yllättämään vielä ennen vauvan syntymää… Mikä on kyllä hyvin mahdollistakin, sitä kun ei tunnu koskaan tietävän miten täällä asiat menevät. Mutta joka tapauksessa nyt alkaa olla suurin osa asioista valmiina ja paikallaan! Se huojentaa omaakin oloa mukavasti kun tietää että mitään ihmeellistä ei enää puutu. Näillä päästään jo hyvin alkuun. 

Pari reissua Ikeaan tässä välipäivien aikana on tehty, ja ihan hyvällä omallatunnolla, sillä reilusti enemmän täysiä autollisia on viety viimeisen parin kuukauden aikana tavaraa kierrätyskeskukseen, ja aika runsaasti myös ihan roskiin. Jotain on myyty itsekin. Pinnasänky ja hoitopöytä olivat suurimmat ostokset ja ne ovat tällä hetkellä paikoilla joilla tulevat olemaan niin kauan kunnes meidän asuntomme kasvaa sillä yhdellä huoneella. Toivottavasti pian. 

Värimaailma myös vauvan tarvikkeissa on pääosin tuttu rauhallisen harmoninen harmaa-valkoinen hennon pastellin vaaleanpunaisen kanssa. Olen onnistunut löytämään todella hyvin sekä vaatteita että kaikenlaisia sisustamiseen liittyviä tavaroita tässä värimaailmassa joten se on ollut kohtalaisen helppo rakentaa. Koska kodin sisustuksen yhteensopiminen ja omaa silmää miellyttävä harmoninen kokonaisuus on minulle todella tärkeä asia, olen tässä asiassa kohtalaisen tarkka.

Pinnasänky on kätevä, sen pohjan saa laskettua kun lapsi kasvaa, ja kun hän kasvaa vielä lisää, toisen seinän saa kokonaan pois jolloin siitä tulee vielä hyvä sänky taaperolle. 

Hoitopöytä sijaitsee tällä hetkellä olohuoneen nurkassa. Siinä aiemmin ollut kaappi siirtyi käytävään, ja sopi siihen oikeastaan aika kivasti. Käytävän ja keittiön sisustus on vielä osittain kesken, sillä tilaamani matot ja verhot eivät ole vielä saapuneet, joten niistä kuvia myöhemmin. 

Myös hoitopöytä on valittu osittain sillä perusteella että se on käyttökelpoinen pitkään. Kun vauva ei enää tarvitse hoitopöytää, pöydän kansi lasketaan, ja hoitopöydästä muodostuu lapsille kirjoituspöytä. Väri on valkoinen, kuten kaikissa kalusteissamme. Se johtuu siitä että tiedän kyllästyväni sisustukseen aina joidenkin vuosien kuluttua, mutta valkoisia peruskalusteita ei tarvitse vaihtaa vaikka kaiken muun vaihtaisikin, kuten viime keväänä tein. 

Hoitopöydän kaapistoja täydensin laatikoilla jotka myös ovat oikeaa värimaailmaa. Niihin olen hommannut valmiiksi pieniä pyyhkeitä sekä pari kylpypyyhettä hennon roosan sävyssä. Toisesta korista löytyvät harsot. 

Vaaleanpunaisissa laatikoissa on vielä tilaa tuleville tavaroille. 

Vetolaatikoista taas löytyvät vauvaa odottelevat vaatteet, niin itse hommatut kuin äitiyspakkauksenkin vaatteet, valmiiksi pestyinä kaikki. Myönnettäköön että vielä yksi paketillinen vaatteita on tulossa HM:stä postin kautta… En voinut vastustaa alennusmyyntejä! 

Pinnasängyn päällä odottelevat vauvan lelut, ja vihdoin valmiiksi saamani virkattu tilkkupeitto. 

Pinnasängyn alalaatikoissa on vuodevaatteita sekä leluja joita vauva on tähän mennessä saanut. 

Kaikenkaikkiaan siis kaikki alkaa olla hyvällä tolalla ja olen erittäin tyytyväinen kokonaisuuteen myös esteettisesti. Oma synnytyslaukku on vielä pakkaamatta, mutta sen teen ensi viikolla. Alkuvuodesta on kuitenkin edessä vielä autonvaihto, ja muutosta tosiaan ei sitten tiedä että missä vaiheessa se osuu kohdalle… Toivon kuitenkin että ei ihan lasketun ajan tienoilla, koska jättiläismahan kanssa olen varmaan aika hyödytön muuttopuuhissa, joskaan ei minusta nytkään enää pahemmin hyötyä ole. Pakata sentään jaksaisin vielä toistaiseksi… 

En ole elänyt päivääkään aikuisiästäni olematta vanhempi. Joku voisi jopa sanoa että siirryin vanhemmuuteen melkein suoraan lapsuudestani. Se oli oma valintani, ja pidän sitä edelleen omalla kohdallani oikeana ja parhaana valintana koskaan. Tänä vuonna tyttäreni täytti 10 vuotta, ja pohdin äitiyden vuosikymmentä lähemmin eräässä aiemmassa kirjoituksessani, jonne voit klikata tästä.

Läheskään kaikki eivät ole edes ajatuksen tasolla valmiita äideiksi 17-vuotiaina, eikä kaikkien elämäntilanne anna sille mahdollisuutta vaikka näin olisikin. Onneksi tilanne kohdallani oli silloin kaikinpuolin otollinen lapsen tulla, ja pystyin toteuttamaan elämäni suurimman haaveen varhaisessa vaiheessa. Usein kuulee puhuttavan että lapsi tuo tullessaan suuren muutoksen elämään ja siihen sopeutuminen voi olla välillä vaikeaa. Omalta kohdaltani voin kuitenkin todeta, että Yasmina sujahti arkeeni ja elämääni hyvin sulavasti. Olin nuori, simppeliin elämään tottunut pohjoisen tyttö. Olin hoitanut lemmikkejä ja kotieläimiä sekä paljon myös siskoani koko ikäni, ihan omasta halustani, ja hoivaaminen ja muista vastuun kantaminen oli minulle yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Elämääni ei myöskään kuulunut juhlimista tai matkustelua, tai muuta vastaavaa mitä lapsi olisi jotenkin häirinnyt, enkä sellaisia ollut koskaan edes kaivannut. Nuorena asiat ottaa vastaan sellaisina kuin ne tulevat, ja huomisen turha murehtiminen on vähäistä. Minulla ei ollut kiire mihinkään. Kuten kirjoitin jo aiemmin, koen että nuoruuden huolettomuuteni on käytetty parhaalla mahdollisella tavalla ja olen kiitollinen että sain käyttää sen juuri näin.

Vanhemmuus myös kasvaa ja kehittyy lapsen mukana, ja 10-vuotiaan äitiys on kovin erilaista kuin se tiivis symbioosi missä äiti ja vauva viettävät ensimmäiset vuodet. Yasmina myös viettää koulun takia enemmän aikaa isällään, mikä myös tuo oman erilaisuuden tämänhetkiseen äitiyteeni. Aikuisuus on tuonut myös elämääni muita uusia asioita. Opiskelut, työssäkäynti ja harrastukset vievät aikaa, mutta ovat myös minulle tärkeitä. Olen löytänyt oman alani sekä innon opiskella sitä lisää. Myös nykyinen parisuhteeni on erilainen. Se ei ole vanhemmuussuhde, vaan se on parisuhde. Olemme olleet yhdessä useamman vuoden, ja olemme tiivis pari. Viihdymme yhdessä myös kahdestaan, ja teemme paljon asioita yhdessä. Olemme tottuneet ottamaan pieniä hemmottelubreikkejä arjesta milloin missäkin, romanttisia kylpyläviikonloppuja, illallisia, elokuvailtoja. Vaikka olen edelleen rauhaa rakastava kotihiiri, minulla on nykyään elämässäni paljon muutakin kuin vanhemmuus.

17-vuotiaana ollessani raskaana, en koskaan kyseenalaistanut tai miettinyt miten äitiys muuttaisi minua tai elämääni tai miten siitä selviytyisin. En myöskään miettinyt kykenisinkö olemaan paras mahdollinen äiti lapselleni, vaan pidin sitä itsestäänselvänä. Kuuluu varmasti myös nuoruuden naiiviin uskoon itseensä ja siihen että kaikki sujuu hyvin. Tiesin että pystyn antamaan itseni tulevalle vauvalle 110-prosenttisesti ensimmäisiksi vuosiksi. Sellainen on harvoin mahdollista, eikä usein välttämättä edes suositeltavaa. Minun ei kuitenkaan tarvinnut ajatella opintoja, töitä tai ikääni, sillä tiesin olevani sen verran nuori että ehtisin sen kaiken myöhemminkin. Parisuhteen kannalta en edes osannut ajatella, enkä myöskään lapsen ja isän suhteen kannalta. Minulla ei myöskään ollut muita lapsia joiden sopeutumista ajatella. Vaikka tällä kertaa on moninverroin paremmat taloudelliset resurssit tarjota vauvalle kaikkea mahdollista, huomaan välillä miettiväni että ovatko ajalliset resurssini kutistuneet samaa tahtia?

Olen pohtinut Yasminan vauva- ja taaperoikää viime aikoina paljon, sillä sisälläni kasvava uusi pieni ihme syntyy hyvin erilaiseen tilanteeseen kuin isosiskonsa aikanaan. Vaikka odotan häntä yhtä suurella innolla ja rakkaudella kuin ensimmäistä lapsostani, reilun vuosikymmenen aikana kertynyt elämänkokemus tuo odotukseen myös negatiivisen painolastinsa. Tieto lisää tuskaa, kuten sanotaan. En enää osaa suhtautua elämään 17-vuotiaan luottamuksella ja huolettomuudella, enkä ole yhtä varma äitiydestäni kuin silloin. Vauva syntyy opintojen keskelle, tilanteeseen jossa pitäisi valmistua mahdollisimman nopeasti, kerätä rahaa oman talon ostamista varten, mutta samalla pitäen mielessä että täytän ensi vuonna jo 30 vuotta. Opiskelemani ammatinkin puolesta tiedän varsin hyvin että naisena aikani lastensaantiin on rajallinen. Helsinki asuinpaikkana asettaa omat stressin aiheensa kuvioon, sillä eihän tämä mikään ideaali paikka ole lapselle kasvaa, ja se lisää painetta niin ASP-tilin kartuttamiseen kuin opintojen suorittamiseenkin. Lisäksi pitää huolehtia siitä, ettei isosisko tunne itseään syrjäytetyksi kun taloon tulee uusi vauva. Pitää myös muistaa pitää huolta parisuhteesta ja antaa myös isän muodostaa suhde tulevaan lapseensa. En saa tällä kertaa omia vauvaa kokonaan, äiti+vauva -yksikön sijaan meidän pitää kasvaa perheenä. Lisäksi päässäni pyörivät hintatietoineen tuhannet hommattavat asiat, joiden tulee tietenkin olla viimeistä huutoa. Meillä on edessä ennen vauvan syntymää vielä asunnon- ja auton vaihto. Kolmio ei enää riitä meille, ja kätevä kaupunkiauto on liian pieni. En ehkä oikeasti usko että vauva välittää siitä ovatko hänen huoneensa kalusteet ja muut tarvikkeensa ja vaatteensa tismalleen samaa toisiinsa sointuvaa väriä, tai siitä että menopelinä on juuri se Volvo XC90, mutta jostain syystä näillä asioilla on nykyään minulle väliä vaikka vuosikymmen sitten ne eivät edes käyneet mielessä… 

Onneksi tiedän myös että pystyn edelleen löytämään itsestäni sen 17-vuotiaan tytön silloin kun sitä eniten tarvitsen, silloin kun itse itselleni asettamat vaatimukset alkavat kasvaa kohtuuttoman suuriksi. Jos selvisin silloin, niin eiköhän se suju nytkin. Kun pohdinta ja suunnittelu alkaa pääni sisällä yltyä liian intensiiviseksi, palaan mielessäni hetkeksi yhteen niistä monista maailman seesteisimmistä syyspäivistä edellisen raskauteni ajalta, kun istuimme rakkaan, nyt jo edesmenneen Ämmini kanssa yhdessä kutomassa. Aivan hiljaa. Puikkojen kilistessä ei tarvittu sanoja. Olenhan aikaa sitten jo saanut omalta äidiltä ja isoäideiltä kaiken sen mitä äitiyteen oikeasti tarvitaan.