Opiskelen kätilö-sairaanhoitajan kaksoistutkintoa ja olen pohjakoulutukseltani lähihoitaja. Ylpeä lähihoitaja. Lähihoitajuus on yleisesti aika paljon väheksytty ja jopa parjattu ammatti ja koulutus. Itse valmistuin vuonna 2013 ja olen tehnyt lähihoitajan töitä terveyskeskussairaaloissa ja kaupunginsairaaloissa siitä asti. Olen ylpeä ammattitaidostani, se on monipuolinen ja olen saanut työpaikkoja ajoittain vaihtamalla ja keikkaa tekemällä paljon uusia kokemuksia ja taitoja matkan varrella. Koulutus on se perusta minkä pohjalta omaa ammatti-identiteettiä ja -taitoa lähdetään kasvattamaan ja kerryttämään, ja jo koulutus itsessään on tietenkin matka.
Olen siis vuosien ajan identifioinut itseni lähihoitajaksi, joten matkani sairaanhoitajuuteen eroaa varmasti sellaisen opiskelijan matkasta joka lähtee esimerkiksi suoraan lukiosta opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Kätilökoulutuksessa on kaksi vaihetta joista ensimmäisessä opiskellaan sairaanhoitajan tutkinto-osat ja sen jälkeen siirrytään kätilöopintoihin. Olen nyt itse siinä vaiheessa että tämän kevään jälkeen saan luvan tehdä sairaanhoitajan sijaisuuksia, eli sairaanhoitajan perusopinnot ovat takana ja siirryn kätilöopintoihin.
Ensimmäinen vuosi opinnoissa tuntui aika pitkälti vanhan kertaamiselta. Olen päässyt ja erityisesti hakeutunutkin lähihoitajana sellaisiin työpaikkoihin joissa lähihoitajan työnkuva on ollut laaja, ja useimmiten eronnut sairaanhoitajan käytännön työnkuvasta vain iv-lääkityksen osalta, joten esimerkiksi kädentaitoni moniin erilaisiin hoitotoimenpiteisiin ovat olleet hyvät jo alunperin. Toki sh-opinnoissa mentiin teoriapuolella syvemmälle ja sain paljon lisää uutta taustatietoa työskentelyyn, ja onneksi sisätautiharjoittelussa myös hyvää treeniä iv-lääkityksen ja nesteytyksen toteuttamisessa.
Viime syksy oli todella tiukka mutta antoisa. Kirurginen harjoittelu oli mielenkiintoinen ja siinä pääsin näkemään ihan uutta puolta sairaanhoidosta. Otin myös muutaman ylimääräisen kurssin, tarkoituksenani siis ihan se että saisin sh-opinnot kasaan ensi kesään mennessä. Sen takia syksy olikin aika vauhdikas, ja uutta tietoa ja taitoa tuli todella paljon lisää. Samalla alkoi ajatuksissa jo häämöttää sairaanhoitajuus.
Sen lisäksi että tämä matka on minulle kasvu uuteen ammattiin, se on myös tavallaan luopumisprosessi. Jotta voin kasvaa sairaanhoitajuuteen, minun on tavallaan päästettävä irti lähihoitajuudesta, ja tämän oivalsin oikeasti vasta viime syksynä. Lähihoitajuus on loistava pohja sairaanhoitajuudelle ja antaa siihen erilaista näkökulmaa joka tulee olemaan aina työssäni rikkaus ja voimavara, mutta siihen ei silti voi jäädä roikkumaan. En tiedä avautuuko tämä ajatus kenellekään muulle kuin sellaiselle joka on itse ollut samassa tilanteessa, mutta toivon voivani hieman avata sitä. Koska ensimmäinen vuosi opintoja ei juurikaan tuonut minulle kokonaan uusia asioita, huomaan että en vielä tullut suuremmin ajatelleeksi tätä puolta opinnoista. Sitä henkistä puolta, oman ammatti-identiteetin rakentumista. Ajattelin ehkä vähän niin että hoitaja kun hoitaja, ja olenhan minä hoitaja ollut jo vuosia. Tavallaan se on noinkin, mutta tavallaan se ei kuitenkaan ole.
Ensimmäisen kerran tämä alkoi avautua minulle kirurgisen harjoitteluni aikana. Minulla oli ohjaajina kaksi erittäin ammattitaitoista ja mukavaa ihmistä, toinen lähihoitaja ja toinen sairaanhoitaja. Olisin silloin toivonut että molemmat ohjaajani olisivat olleet sairaanhoitajia, mutta näin myöhemmin ajatellen se olikin tältä kannalta hyvin arvokas asia että näin ei ollut. Molempien käytännön työnkuva oli aikalailla sama, lukuunottamatta tietysti iv-lääkitystä ja siellä myös N-lääkitystä. Olen itsekin joskus työpaikoillani ohjannut sh-opiskelijoita koska lukiopohjalta tulleille tekee hyvää oppia lähihoitajan kanssa perushoitoa, mutta minulla ei ollut sitä tarvetta. Sen sijaan oma tarpeeni avautui minulle vasta ajan myötä: minulle teki hyvää nähdä erilainen lähtökohta, lähestymistapa ja ajatusmaailma. Sen ansiosta pystyin vihdoin antaa itseni tarkastella itseäni kriittisemmin ja huomata takertuneeni melko itsepintaisestikin siihen että minun ei enää tarvitse keskittyä ammatti-identiteetin kehittämiseen, koska minä olen jo hoitaja. Sillä minä olen ollut lähihoitaja, perushoitotyön ammattilainen, lähellä ihmistä, potilasta, tärkeä ja ammattitaitoinen siinä omassa osassa suurta terveydenhuollon ja sairaanhoidon kokonaisuutta. Mutta se ei kuitenkaan olekaan aivan sama osa mikä sairaanhoitajalla on, vaan sairaanhoitajan toimenkuva on kuin onkin laajempi vaikka näennäisesti se ei aina juurikaan poikkea. Katsantokanta on kuitenkin laajempi, sen tulee ollakin laajempi. Myös vastuu on laajempi. Jos jään kiinni lähihoitajan näkökulmaan asioista, minusta ei tulekaan hyvää sairaanhoitajaa. Olen silloin hyvä lähihoitaja. Voin olla erinomainen lähihoitaja, mutta jos takerrun kiinni siihen, en kehity hyväksi sairaanhoitajaksi.
Olen monta kertaa harmitellut sitä että vaikka olen saanut opiskeluryhmästäni hyviä ystäviä, niin näiltä osin oma kehittymiseni kulkee eri reittejä kuin heillä. Minulla on myös läheinen ystävä lähihoitajakoulusta jonka kanssa ollaan juteltu läpi kaikkia mahdollisia ammatissa vastaantulleita asioita niin lh-opintojen aikana kun niiden jälkeenkin. Sellainen reflektointi on todella tärkeää ja arvokasta. Tällä hetkellä minulla ei kuitenkaan ole ketään joka kävisi läpi samanlaista oppimisprosessia kuin itse. Opiskelukavereiden kanssa voi jutella läpi tietyt asiat, mutta heidän matkansa on erilainen. Se ei välttämättä ole sen vaikeampi tai helpompi, mutta haasteet vain ovat näiltä osin vähän eri kohdissa omaa oppimista.
Kätilöksi kasvaminen on vielä varmasti aivan oma prosessinsa, ja sitä olen odottanut innolla alusta asti. En kuitenkaan tajunnut että tässä välissä minunkin on myös kasvettava sairaanhoitajaksi.
PS. Käy ottamassa instassa seurantaan @viisasmuija.blog niin pääset seuraamaan matkaani!
