Vuosikymmen äitiyttä

Tällä viikolla kun tyttäreni täytti 10-vuotta, minulla tuli täyteen 10 äitiyden vuotta. Kuuntelin eräänä päivänä viime viikolla töihin ajellessani radio-ohjelmaa jossa juontajat kyselivät ihmisiltä mitä heistä piti tulla isona. Aloin itse pohtia samaa kysymystä. Mitä minä lapsena ajattelin että teen isona? Hevosharrastuksen myötä haaveammatiksi muodostui yläasteiässä ravihevostenhoitaja tai ravivalmentaja, mutta entä lapsena? Silloin kun ei ollut mitään käsitystä siitä mitä ylipäänsä voisi tai ei voisi tehdä? Silloin kun ihmiset haaveilevat astronauttien tai prinsessoiden kaltaisista asioista? En oikein saanut päähäni mitään, mitä olisin suunnitellut tekeväni isona. Pohdin asiaa vielä töissä istuessani potilashuoneessa syöttämässä vajaan parin kilon kokoista keskosvauvaa, ja silloin sen yhtäkkiä tajusin. En haaveillut lapsena kätilön, sairaanhoitajan tai lastenhoitajan ammateista, enkä mistään muustakaan. Lapsuuden haaveeni ja suunnitelmani on ollut niin tavallinen, arkinen ja itsestäänselvä että sitä piti oikein miettiä ennen kuin edes tajusin sen haaveeksi. Ainoaksi selkeäksi ja suurimmaksi haaveeksi.

Isona minusta piti tulla äiti.

Itsestäänselvä suunnitelma äitiydestä näkyi läpi koko lapsuuteni nukkeleikeissä, joita leikimme siskoni kanssa pitkään ja paljon. Olen aina ollut hoivaaja kaikella tavalla, joten heti kun siihen tarjoutui mahdollisuus niin keräsin itselleni niin paljon hoivattavia lemmikkejä kuin vaan mahdollista. Koiria, kissoja, kaneja, hevosia. Yläasteiässä kaikki aikani kului naapuritallilla omaa ja muiden hevosia hoitaessa sekä kotona koirien, kissojen ja kanien parissa. Uuden isäpuolen mukana tullut vauvaikäinen pikkuvelipuoli oli lahja taivaasta ja manguin äitiäkin tekemään vielä yhden. Vielä ehtisi jos pistäisi toimeksi. Lupasin pyhästi hoitaa sitä ja jäädä kotilukioon. Sisarusta en enää saanut, mutta 15-vuotiaana Kaustisen Raviopistoon lähtiessä minulla oli kaksi tavoitetta. Raviajoluvan suorittaminen ja tulevan lapseni isän löytäminen.

Ennen sitä raskautta joka johti tyttäreni syntymään kävin läpi yhden aikaisen keskenmenon, jonka takia pelkäsin lapsen menettämistä oikeastaan koko raskauteni ajan. Menin neuvolaan vasta 13 viikon virtsanpylvään jälkeen, enkä koskaan tehnyt edes raskaustestiä. Olin silloin 17-vuotias, mutta en tajunnut olevani mitenkään erityisen nuori äiti ennen kun neuvolan terveydenhoitaja alkoi puhumaan ylimääräisistä ultrista ynnä muista joihin olisin oikeutettu koska olin alaikäinen. Alaikäinen? Nojuu, niinpä kai, mutta omassa mielessäni olin enemmän kuin kypsä perheenäidin elämään. Olin muuttanut kotoa pois jo kaksi vuotta aiemmin ja äitiyshän oli se suurin asia mitä olin elämältä toivonut. Minua ei pelottanut mikään synnytykseen tai äitiyteen liittyvä, ainoa pelkoni liittyi edeltävään keskenmenoon ja lapsen menettämiseen. Muuten luotin kehooni ja siihen että elämä kantaa. Pidän sitä oikeastaan nuoruuden siunauksena koska nykyään olisin varmaan suorastaan hysteerinen… Tiedän jo liian hyvin mikä kaikki voi mennä pieleen.

 Minusta tuli äiti 18-vuotiaana TAYSin synnytysosastolla kun sain syliini kaikkien oppikirjojen mukaisen 3,5 kiloisen puolimetrisen käärön yhtälailla oppikirjan mukaan sujuneen synnytyksen jälkeen. Äitiys oli minulle luontevaa ja elin mielelläni siinä lämpöisessä symbioosissa lapsen kanssa ensimmäiset vuodet. Minä en kaivannut mitään muuta elämääni. Inhoan stereotypioita teiniäideistä jotka sysäävät lapsen omille vanhemmilleen ja lähtevät itse juhlimaan. Asuin yli 900km päässä omasta suvustani ja 450km päässä lapsen isän suvusta, ja ensimmäisen vuoden aikana puolen tunnin juoksulenkki oli pisin aika jonka olin erossa lapsestani. Ensimmäinen yö jonka lapsi vietti muualla kun jommankumman vanhemman kanssa oli kun hän 5-vuotiaana meni mummulaan.

Olin pitkään vielä nuoremman näköinen kun mitä oikeasti olin, joten olen kokenut paljon ihmettelyä ja voivottelua siitä kuinka nuorena olen tehnyt lapsen. Eniten maailmassa minua ärsyttää se oletus että lapsi ei voi olla muu kuin vahinko koska olen ollut niin nuori. Punainen savu nousi korvistani kun lastenvalvoja kysyi lapsen isältä oliko hänkin sitä mieltä että lapsi on suunniteltu.

Olin onnekas sillä minulla oli mahdollisuus pitkään kotiäitiyteen, ja pitkiin vapaisiin kesiin vielä senkin jälkeen.

Äitiyden ensimmäinen vuosikymmeneni on ollut värikäs, täynnä kauneutta ja ylpeyttä upeasta tyttärestäni, iloa hienoista kokemuksistamme ja eletystä elämästä. Olemme saaneet kokea ja nähdä paljon. Minun nuoruuteni ja sen tuoma vapaus on antanut meille niin monia mahdollisuuksia joita myöhemmän, aikuiselämän oravanpyörä vastuineen ei ehkä enää nykyään soisi. Meillä on ollut vapaus mennä ja tulla yhdessä ilman huolta huomisesta, töistä, lainoista ym… Minun nuoruuden huolettomuus on käytetty parhaalla mahdollisella tavalla.

 

Kouluikään tuleminen vei tietenkin ison osan vapaudesta, mutta se on osa kasvua ja elämän kiertokulkua.

Äitiyden seuraava vuosikymmen on varmasti ensimmäistä rankempi monestakin syystä. Murrosikä ja aikuiseksi kasvaminen on harvoin helpoin vaihe elämässä, ja vaikka en pysty tarjoamaan omalle tyttärelleni sitä varten yhtä suojaisaa ympäristöä kun oma kotikyläni pohjoisessa, niin toivon että hän säästyy kaikelta maailman pahuudelta mahdollisimman pitkään, löytää oman tiensä ja kasvaa vahvaksi naiseksi joka vaalii myös verenperintönä saamaansa Lapin muijan puolikasta itsessään.

”Pohjoisen lauluja lapseni laula,

kylmän kukkia vaali

Huurretta tuikkivan tunturituulen sulle lauhaksi suostutan”

Souvarit, Kylmän kukkia

Jaa julkaisu

Vastaa