Tyttö ja hevonen

Se joka tietää, se tietää. Se joka ei tiedä, sille on vaikea selittää. Ajattelin kuitenkin yrittää.

Kuvassa on 15-vuotias tyttö ja hänen elämänsä absoluuttinen keskipiste, ensimmäinen oma hevonen. Tyttö on päässyt peruskoulusta muutamaa kuukautta aiemmin, ja tämä on se päivä kun tyttö ja hevonen lähtevät maailmalle. Opiskelupaikka Kaustisen Raviopistossa, 700km päässä kotoa, odottaa. Ilmeestä voi päätellä että hieman ehkä jännittää, mutta onneksi rinnalla on tuttu ja turvallinen, paljon nähnyt kulkija, 10-vuotias lämminveriruuna Trigger Simb. Näin 13 vuotta myöhemmin, itsekin äitinä, suorastaan kauhistuttaa. Mutta ei se silloin kauhistuttanut, kyllä minä tiesin pärjääväni. Ihmettelen vaan mistä äitikin tiesi sen niin hyvin että uskalsi päästää minut lähtemään. Ehkä hän luotti kasvatustyönsä tulokseen, eikä turhaan. Ja hyvä niin, sillä minun oli lähdettävä.

Tässä postauksessa tarkoituksenani on avata nuoren tytön suhdetta elämänsä hevosiin, ja siksi aloitin tekstin sanomalla että se joka tietää, se tietää. Sillä se joka on joskus ollut nuori hevostyttö, se varmasti tietää. Minun elämässäni on ollut kolme Hevosta isolla H:lla. On muitakin, kymmeniä ja taas kymmeniä kohtaamisia ja persoonia jotka ovat jääneet mieleen, ja toisia jotka eivät niin paljon. Kolme on kuitenkin ylitse muiden, enkä varmasti saa näitä tarinoita kirjoitettua kuivin silmin. Vieläkään.

(Yllä Monique Palema. Pahoitteluni kuvien laadusta, suuri osa niistä on otettu yli vuosikymmen sitten, sen aikaisilla kännyköillä.)

 

The L. L. Sacha

Tietäkää että tulee se päivä jolloin nään hänet edessäin, vaikka joutuisin etsimään vuosituhannet vielä

Aloitin ratsastusharrastuksen 11-vuotiaana kun serkkuni raahasi minut uuden ystävänsä mukana Tunturitallille Kuttaseen. Ensimmäiset puoli vuotta ratsastelin kerran viikossa tallin opetusmestareilla, Hipulla ja Pietulla. Sitten saapui Sasu.

(Ensimmäiset kyyneleet…)

Eräänä torstai-iltapäivänä tallille oli tuotu kaksi uutta hevosta. Itseasiassa huomasimme ne vasta ratsastustunnin jälkeen. Toinen oli suomenhevonen ja toinen tumma ja komea lämminverinen. Tallin hevoset olivat pääosin suomenhevosia, vanhaa Pietua lukuunottamatta, ja tumma urheilullinen lämminveriruuna oli upea näky. Tahdoin siitä kuvan. Avatessani karsinan ovea se siirtyi toiseen nurkkaan luimistelemaan. Se näytti pelottavalta, mutta myös kiehtovalta… Minulla on se kuva edelleen. Tietenkin on. Tallin omistaja ja ratsastusopettajamme kertoi että ne ovat tulleet ”päälomalle” tänne, ne olivat ravureita ja juoksu ei oikein kulkenut. Täällä ne saisivat toimia ratsuina ja lomailla laumassa ulkoillen.

Tallin pitäjä on edelleen eräs taitavimmista ikinä tapaamistani hevosnaisista, ja hänellä oli muiden muassa ilmiömäinen kyky havaita mikä hevonen ja mikä ratsastaja sopisivat yhteen. Talli oli pieni vaellustalli, ja meitä vakituisesti ratsastavia tyttöjä oli kourallinen. Muutaman kuukauden päästä eräänä torstaina kun hevosia jaettiin ratsastustunnille, hän jakoi suureksi yllätyksekseni ja myös kauhukseni minulle Sasun. Sen ison ja vähän pelottavan ravihevosen. Sasu oli kaukana niistä opetusmestareista joilla olin siihen mennessä ratsastanut, eikä sitä oltu siihen mennessä oikeastaan otettukaan meidän torstairyhmäläisten tunneille, koska me olimme aloittelijaryhmä ja Sasu oli vasta ratsaille opetettu ravuri. Eikä todella myöskään mikään rauhallisin tapaus… Joten minua kauhistutti.

Kauhu laantui kuitenkin kun huomasin että siitä huolimatta meillä sujui ihan hyvin. Ensimmäisen ratsastustunnin jälkeen olin menettänyt sydämeni totaalisesti. Siihen mennessä kukaan tallin hevosista ei suuremmin ollut herättänyt sitä lempihevos-fiilistä, mutta nyt se oli löytynyt. Minun lempihevoseni. Sain Sasun siitä lähtien jokaiselle ratsastustunnille, ja kävimme yhden tallin yhteisen ravi- ja ratsastukilpailuviikonloppumatkan jolla Sasu oli startilla Mäntyvaarassa. Se oli hieno kokemus.

25.4.2002 oli torstai joka vaikutti aluksi aivan tavalliselta torstailta, joskin se oli viimeinen ryhmätuntimme siltä vuodelta. Reilun kuukauden päästä alkaisi odotettu ratsastusleiri. Ratsastustunnin jälkeen opettajamme jakoi meille lappuset joissa kehoitettiin liittymään juuri tallille perustettuun ratsastusyhdistykseen, Tunturiratsastajiin. Teimme lähtöä ja minä lueskelin lappua ääneen Sasun karsinan edessä seisoskelevalle äidilleni. Kaksi samassa ryhmässä ratsastavaa ystävääni tulivat sinä päivänä meidän kyydillämme kotiinsa, ja odottelivat myös karsinan edessä. Itse seisoin vielä karsinan sisäpuolella ja esittelin paperia myös sitä turvallaan hamuavalle suurelle ystävälleni, joka oli joka viikko vaikeampi jättää tallille. Tallin pitäjä asteli luoksemme ja katseltuaan minua hetken kertoi että Sasu on seuraavana päivänä lähdössä takaisin omistajilleen, muutamaa starttia varten. Palaa kyllä takaisin kesäleiriimme mennessä, hän lupasi.

Ei palannut. Ei kesäleiriin mennessä, ei syksyyn kun ratsastuskerho taas alkoi. Mutta kyllä se vielä palaisi. Tiedättekö miten lujasti 12-vuotias voi uskoa ja toivoa? Päätin että jos Sasu ei tulisi takaisin, minä hankkisin rahat ja ostaisin sen itse itselleni. Uskoin vakaasti ja lapsellisesti päätökseeni ja mahdollisuuksiini toteuttaa se. Niin vakaasti, että vasta vuosikymmen myöhemmin pystyin todella antamaan anteeksi sille pikkutytölle joka ei päätöksen toteuttamiseen kyennytkään.

Loppuvuodesta 2003 erään kerhotunnin jälkeen kun tapani mukaan olin viimeisenä lähdössä kotiin minua hakemaan tulleen äitini kanssa… Tallin pitäjä tuli kertomaan minulle. Hän sanoi että hänelle oli soitettu ja tarjottu Sasua, vaikka ilmaiseksi, saisi tulla hakemaan pois. Mutta hän ei ollut mennyt, ja hän sanoi että olisi mennyt jos siinä olisi ollut mitään järkeä, mutta siinä ei ollut. Sasu oli ajettu loppuun, näillä sanoilla hän sen minulle kertoi. Sen jalat olivat niin rikki että se ei olisi mitenkään edes jaksanut seisoa kuljetuskopissa pitkää matkaa etelästä pohjoiseen.

Niitä hetkiä kun maailma heittää kuperkeikkaa, tiedättekö. Ja kun 14-vuotiaan rakkauden pumpulissa eläneen naiivin tytön maailma heittää kuperkeikkaa, se kuperkeikka on iso. Se on niin iso että sen vaikutukset kantavat sen jälkeen jokaiseen päätökseen, jokaiseen tekoon, jokaiseen reaktioon, jokaiseen hetkeen. Tähänkin. Ulkopuolisesta se saattoi vaikuttaa vain yhdeltä surulta elämän muiden vastaavien joukossa, mutta tämä on yksi suurimmista yksittäisistä elämääni pitkällä tähtäimellä vaikuttaneista tapahtumista. Ellei jopa suurin, sillä niin moneen myöhempään ratkaisuun ja oman itseni kehittymiseen se on vaikuttanut. Monella tavalla se on perusta kaikelle mitä olen myöhemmässä elämässäni tehnyt, ja sille on varmasti pitkälti syynä myös se herkkä kehitysvaihe missä 12-14 vuotiaana ollaan.

Myöhemmin 2004 vuoden puolella tallin pitäjä vielä kertoi minulle kuulleensa Sasun päätyneen teurastamolle. Samoihin aikoihin olin saanut uudelta isäpuoleltani varovaisen lupauksen saada itselleni oma hevonen. Tunsin hukkuvani siihen tragikoomiseen ironiaan jonka elämä heitti tuona keväänä kasvoilleni.

Onneksi elämääni oli kuitenkin vuotta aiemmin tullut joku joka piti minut pinnalla.

 

 

Trigger Simb

Rikí saapui Tunturitallille alkuvuodesta 2003, aikana jolloin elämäni tuntui lähinnä harmaalta mössöltä. Sasu oli lähtenyt edellisenä keväänä ja minulla oli loppukesästä 2002 mennyt (ensimmäisen kerran) poikki silloisen poikaystäväni kanssa. (Palasimme myöhemmin vielä yhteen, ja erosimme, muutamankin kerran. 😀 ) Olin 13-vuotias, ja minulla ei ollut edes lempihevosta. Ystäväni pyysivät ja saivat omat lempihevosensa hoitohevosiksi, mutta minä olin koko syksyn lähtenyt tallille oikeastaan vain koska se nyt oli tapana ja kaveritkin menivät. Tunsin aina vieväni jonkun toisen lempihevosen kun ratsastin tunneilla milloin milläkin hevosella.

Eräänä päivänä sinne sitten oli tullut jälleen uusi, suuri, tumma lämminveriruuna. Näin sen heti tallille tullessani koska sen karsina oli tallin siinä siivessä josta me tulimme sisälle. Selvisi että se oli samanikäinen kun Sasu, yhtä virkeä ja rauhaton, myös ravuri ja saman ”päävian” takia Tunturitallilla. Loppusuoratoppari. Minua ärsytti kun tallin pitäjä odotusteni mukaisesti jakoi sen uuden hurupään minulle, en kaivannut muistutuksia Sasusta. Muistin sen muutenkin.

Ja kun ärsyyntyneenä kiipeää hevosen selkään niin eihän siitä mitään tule. Muutenkin rauhaton ja kuumapäinen Riki teki alkutunnista kentällä kaikesta minulle mahdollisimman vaikeaa. Se ei pysynyt paikallaan kun nousin selkään, se ei pysynyt paikallaan muutenkaan hetkeäkään. Sen ravi oli kamalaa pompotusta eikä se tietenkään osannut edes laukkaa nostaa. Kiidimme kenttää ympäri ihan miten sattuu, siihen yhteen hetkeen asti. Opettajamme pyysi minut sivummalle, otti Rikin ohjista kiinni ja pysäytti sen ja sanoi minulle. ”Tämä hevonen on epävarma, se ei ole ratsu, se ei ole tottunut kenttään, sitä jännittää ja sinä annat sille ristiriitaisia pyyntöjä joita se ei edes ymmärrä. Rauhoitu, sinä pärjäät tämän hevosen kanssa, se on ihan kuin Sasu, muistatko?”

Ai että muistanko? Tämän jälkeen ratsastuksenopettaja hääti meidät kentältä, käski mennä takatielle tekemään vetoja. Enpä juuri ollut siihen mennessä maastossa muuta kuin köpötellyt, ja nyt se meinaa laittaa minut yksin maastoon tämän kuumakallen kanssa? Oli pakko rauhoittua, ottaa itseään niskasta ja sitten me mentiin. Ja me mentiin aivan saakelin lujaa ja minua pelottikin alkuun melkoisesti. Mutta sillä lenkillä alkoi myös muodostua erityislaatuinen suhteeni tuohon hevoseen. Me selvittiin siitäkin retkestä yhdessä, ja sen jälkeen tuli monia uusia retkiä. Minä ratsastin Rikillä useimmiten kaksi kertaa viikossa ja keväällä uskalsin kysyä sitä myös hoitohevosekseni. Mieleeni on jäänyt useita sydämen sulattavia muistoja noilta alkuajoiltakin, päällimmäisenä se kerta kun ratsastuksenopettaja laittoi minulle jonkun muun hevosen ja minun piti hakea se suuresta tarhasta jossa koko lauma ulkoili yhdessä. Riki havaitsi minut, ja se tuli uskollisesti kulkemaan perässäni kun astelin tarhan poikki kohti sitä toista hevosta joka minun oli tarkoitus hakea. En lopulta saanut haettua sitä toista hevosta, sillä Riki ei suostunut lopettamaan seuraamistani.

Vuonna 2004 uusi isäpuoleni lupasi ostaa minulle oman hevosen. Niinkuin jokaisen nuoren hevostytön, se oli minunkin suurin unelmani. Mutta kuten kerroin, minulla oli ollut mielessä myös tietty hevonen jonka olin halunnut ja tämä hevonen oli kuollut juuri vähän ennen kun isäpuoli astui elämäämme. Oli vaikea käsittää miksi asiat olivat menneet niin. Isäpuoleni olisi halunnut ostaa minulle ratsukoulutetun suomenhevosen, mutta minä olin kiinnostunut ravipuolesta, monistakin syistä joista kaikki eivät nyt kuulu tähän tarinaan… Lopulta sain tahtoni läpi ja Riki muutti meidän naapuritalliin 13.10.2004 ja lupasin pyhästi Rikille että olisimme erottamattomia kunnes toinen kuolee.

2005 pääsin peruskoulusta ja olin hakenut opinto-ohjaajani löytämään kaksoistutkintoon Kaustisen Raviopistoon, jonne lähdimme yhdessä Rikin kanssa. Yksin en olisi sitä varmasti tehnyt, mutta me olimme tiivis yksikkö Rikin kanssa, ja tiesin että pärjäisimme.

Yasmina syntyi vuonna 2008, ja pian sen jälkeen tuli eteen se maailman vaikein päätös. Minun aikani ei riittänyt enää hevoseen. Olin raskausajan jo pitänyt Rikiä täyshoidolla tutulla tallilla, ja välillä laitumella. Minulla ei taida edes olla tarpeeksi hyviä sanoja kuvaamaan sitä miten tärkeä Riki minulle oli, eikä sitä miten vaikea ja raskas päätös siitä luopuminen oli. Ex-mieheni etsi sille hyvän kodin maalta lapsiperheestä, enkä minä kyennyt osallistumaan koko prosessiin muuta kuin allekirjoittamalla myyntipaperit. En edes tiedä uuden omistajan nimeä, en tarkalleen sitä missä he asuivat tai mitään muutakaan. En halunnut tietää koska ainoa keino millä pystyin tähän oli totaalinen erottautuminen koko asiasta. En puhunut Rikistä vuosiin, enkä edelleenkään kovin usein puhu, sillä se on edelleen liian kipeä asia.

Silloin päätin myös että on parempi että pysyn kokonaan erossa hevoshommista, sillä se on mitä ilmeisimmin minulle ainoa tapa välttää sydänsurut siltä osalta.

Mutta oli vielä yksi jonka takia olin muutamaa vuotta myöhemmin valmis kokeilemaan josko tällä kertaa loppu olisi onnellisempi… Arvatkaas oliko se?

 

Swift Typhoon

Raviopistolla oppilaat jaettiin ratatalleihin työssäoppimaan. Puolet päivästä teoriaa ja puolet tallilla omia passeja (=hoitohevonen ravipiireissä) hoitaen ja ajaen. Muutaman mutkan kautta päädyin Rainer Björkrothin alatalliin joka oli varsatalli. Siellä sai ajaa ja opettaa varsoja oikein sydämensä kyllyydestä, aivan mainio paikka oppimisen kannalta! Ensimmäisen lukuvuoden kesään kuului 5 viikon kesäjakso, ja tallilta lähtevät kakkosvuoden opiskelijat jakoivat omat passinsa kesäksi ykkösvuoden opiskelijoille. Yllätyksekseni ja juu, kauhukseni, eräs kakkosvuoden tyttö kysyi vähän ennen kesää minulta että mahtuisiko minulle vielä yksi kesäpassi, sillä kukaan ei oikein tykännyt yhdestä hänen passistaan, 2-vuotiaasta orista, joka niin sanotusti piti usein todella kovaa meteliä itsestään…

No en pitänyt minäkään. Teuvo oli rasittava huutelija, joka hyppi pystyyn ja riehui ulosvietäessä, huuteli karsinastaan, potki seiniä ja metelöi ja uhosi tarhassaankin. En ollut sillä koskaan ajanut tai muutenkaan sitä juuri hoitanut. Kohteliaisuudesta en kuitenkaan kehdannut kieltäytyäkään, kun tyttö selvästi itse kuitenkin piti passistaan ja sanoi että kyllä sen kanssa pärjää, se on vain vähän showmies, ei oikeasti yhtään ilkeä, eikä hän halunnut antaa sitä muutamalle muulle vaihtoehdollekaan. Lupauduin siis ottamaan sen kesäpassikseni ja ajattelin mielessäni antavani sen syksyllä samantien jollekin tulevalle ykkösluokkalaiselle…

Toisin kuitenkin kävi, sillä Teuvo vei sydämeni melko nopeasti. Olihan se tosissaan showmies, mutta ei tippaakaan ilkeä tai oikeastaan edes hankala hevonen. Se oli hyvä ajaa, ja käsittelyssä se vaati vain tietynlaista asennoitumista. Kaikinpuolin se oli oikea kullanmuru kun siihen vain tutustui. Kesän jälkeen kaikki olettivat että luovutan Teuvon ykkösille, ja naamioin hädissäni kiintymykseni selitykseen siitä että ykkösiä ei kannata säikyttää moisella riehujalla, joten minun on pakko pitää se itselläni… Olihan se vähän tottakin, sillä tallilla oli muutama ori, joita kakkosluokkalaiset joutuivat vielä jonkun aikaa käydä tarhaamassa esimerkiksi kesken oppituntien kun paikalla ei ollut ketään ykköstä joka olisi uskaltanut viedä niitä tarhaan, ja Teuvo kuului niihin.

Päätökseeni lähteä Kaustiselta ex-mieheni mukaan, vaikutti myös se että kuulin Teuvon siirtyvän Björkrothin Ruotsin talliin. Minulla ei ollut mahdollisuutta pitää kahta hevosta, eikä Teuvo siihen aikaan ollut edes hintaluokassa johon minulla olisi ollut mahdollisuuksia. Sillä oli koko ura edessä. Lähtiessäni alkuvuodesta 2007 lupasin että tapaisimme vielä.

Vuonna 2011 Teuvo myytiin takaisin Suomeen. Seurasin Teuvon uraa, kävin välillä katsomassa sitä raveissa. Etäältä. Se oli edelleen liian kallis minulle. Lopulta se päätyi pohjoiseen, ja pohjoisen ravipiirit ovat aika pienet. Yllä oleva kuva on eräältä pohjoisen raviradalta jonne lähdin Teuvoa katsomaan. Omistajat olivat mukavia ja antoivat minun tulla seuraavana päivänä heidän tallilleen Pelloon Teuvoa katsomaan.

Myös tyttäreni pääsi tapaamaan sittemmin ruunatun ja huomattavasti rauhoittuneen Teuvon. Päädyin lopulta tekemään Teuvosta myös erinäisiä ostotarjouksia, ja ex-mieheni oli jo katsonut tallipaikan valmiiksi erään tuttunsa tallilta. Omistaja kuitenkin halusi vielä kokeilla Teuvoa pohjoisen radoilla, eikä hän ollut valmis myymään.

Minun elämäni kulki omia ratojaan, erosimme ex-mieheni kanssa ja aloitin opiskelut lähihoitajaksi. Eipä minua sinänsä yllättänyt kun 25.4.2013 Teuvon omistaja sitten otti minuun yhteyttä ja ilmoitti aikovansa nyt myydä Teuvon, olisinko vielä kiinnostunut? 25.4. oli myös se päivämäärä jolloin olin nähnyt aikoinaan Sasun viimeisen kerran, joten jollakulla oli taas hauskaa kustannuksellani… Jouduin ilmoittamaan että minulla ei enää ole mahdollisuutta pitää hevosta, sillä elämäntilanteeni on muuttunut. Minä en tiedä mikä oli Teuvon kohtalo sen jälkeen, sillä en koskaan ole pystynyt ottamaan siitä selvää, vaikka tiedänkin keneltä sitä voisin kysyä. Luulen että on kuitenkin parempi etten kysy.

 

 

Vuosien ajan olen siis pitänyt parempana vaihtoehtona pysyä kokonaan poissa talleilta, sillä kun on kerran hengittänyt ja elänyt sitä elämää, ei mikään vähempi enää riitä. En siis oikein usko että voisin vain harrastaa ratsastusta kasuaalisti. Olen pelännyt että jos menen tallille, ihan pian olen taas tallilla töissä, kaikki muu elämässäni jää ja haaveilen ostavani oman hevosen. Että törmään taas johonkin jonka voin lopulta lisätä tälle hevos-sydänsurujeni listalle.

Niin, yllä oleva kuva on kuitenkin otettu muutama viikko sitten.

 

 

 

 

Jaa julkaisu

Vastaa