Minusta on aina mielenkiintoista kuulla miten ihmiset ovat päätyneet niihin ammatteihin joissa ovat, ja ajattelin nyt avata omia ajatuksiani siitä miksi minä lähdin opiskelemaan kätilöksi ja mitä toivoin koulutukselta saavani.
Kätilöopinnot alkoivat siintää toiveissani jo opiskellessani lähihoitajaksi. Tunsin löytäneeni oman alani hoitotyöstä, mutta kätilön osaaminen oli se mihin toivoin saavani syventyä. Koulutusta miettiessä minulla ei ollut ensimmäisenä niinkään mielessäni ajatus tulevista työpaikoista, vaan ensisijaisesti kätilön osaaminen. Se tietotaito jonka nuo (edelleen) hieman mystisinä pitämäni ammattilaiset hallitsevat, se kiehtoi minua. Olen aina ollut erittäin kiinnostunut kaikesta raskauteen, hedelmöittymiseen ja ylipäänsä naisen vartalon toimintaan liittyvästä, ja janonnut lisää tietoa aiheesta. Koska onhan se aivan ihmeellistä kun sitä alkaa ajattelemaan! Kuukautiskierto, hedelmöittyminen, raskaus, uuden ihmisen kehittyminen kohdun suojissa, synnytys, vaihdevuodet… Miten se kaikki tapahtuu, miten paljon siihen liittyykään, ja miten paljon en tiedä vieläkään. Naiseus ja naisena olemisen syvin olemus, elämän suurin ihme, syntymä, elämän synnyttäminen. Nämä ovat vain omia ajatuksiani, minulla on aina ollut tunne että kätilöillä on jotain salaista tietoa jota muilla ei ole, ja minä halusin päästä osaksi sitä.
Vaikka valmistuminen alkaa olla jo niin lähellä että voin melkein uskoa että saan jonain päivänä ihan oikeasti kutsua itseäni kätilöksi, on se silti aikamoisen hurja ajatus. Aloitan ensimmäisen synnytyssaliharjoitteluni vajaan kahden viikon päästä (hui!), ja vaikka olen itse synnyttänyt kaksi lasta niin jotenkin vain tiedän että syyskuussa harjoittelupaikasta kävelee ulos eri nainen kuin se joka sinne meni.
Ajattelin silti myös järjellä, kuten yleensä. Sairaanhoitajatutkinnon sisältyminen kätilötutkintoon oli tärkeä osa kun tein päätöksen lähteä tavoittelemaan unelmaani. Sairaanhoitajille on aina töitä missä vaan, ja sen verran olen jo ehtinyt elämästä oppia että tyhjän päälle en enää lähde tieten tahtoen heittäytymään vaikka jaloilleni olen aina laskeutunutkin. Toki myös lähihoitajille riittää töitä, mutta silti.
En koskaan ole nähnyt itseäni tekemässä kolmivuorotyötä sairaalan osastolla loppuikääni. Kolmivuorosta pidän kyllä sinänsä, mutta ei jatkuva epäsäännöllinen kolmivuoro nykyisillä palkoilla ihan oikeasti houkuttele hirveästi. Ja kuten olen jo tainnut mainitakin, minä en myöskään ole se ihminen joka on vakipaikalla samassa työssä sen 40 vuotta. Joten, jos nyt ihan täysin rehellisiä kerran ollaan, niin tunnustettakoon että en minä ehkä myöskään ole koskaan nähnyt itseäni tekemässä töitä toisten palveluksessa koko ikääni, ainakaan pelkästään. Koskaan ei tiedä mihin elämä kuljettaa, mutta niin rankkaa kun yrittäjyys onkin, olen myös saanut nähdä sen hyvät puolet pienestä pitäen ja vapaus on minulle elämässä aika tärkeä asia. Lapsuusmuistoni isän huoltoasemalta ovat kullattuja, joskin muistan myös että huoltoasema oli ainoa paikka missä isää oikeastaan näki. Huoltoasema oli isän ja hänen veljensä, ja me oltiin ehkä 10v. kun suunniteltiin serkun kanssa millaiset verhot meidän huoltoasemalle aikanaan laitetaan. Ei meille tullut yhteistä huoltoasemaa mutta serkku on ollut yrittäjä koko ikänsä ja kun minunkin piti lopulta saada valita verhot ihan itse, ei kukaan varmasti yllättynyt. 😀 Vähiten isä. Inhoan olla sidottuna yhtään mihinkään ja nautin suunnattomasti siitä kun saan itse olla oman elämäni herra, rouva tai mikälie. Se on yksi syy miksi olen aina pitänyt myös keikkatyöstä, siitä että voin ottaa työvuoron silloin kun haluan ja sieltä mistä haluan. Tämä on mielestäni yksi hoitoalan hyviä puolia, ja ehdottomasti yksi syy siihen miksi viihdyn alalla.
Toiminimeni RiivivuomaDesign on aivan toisen alan yritys, mutta sen yllättävänkin vahva alku on tuonut minulle paljon lisää uusia ideoita kätilöksi valmistumisen jälkeiseen aikaan. Jo ennen yrittäjyyttä haaveilin jatkavani kätilöopintojen jälkeen seksuaalineuvojan ja seksuaaliterapeutin koulutuksilla, ja tämä on edelleen ajatuksissa. Todennäköisesti tulen tulevaisuudessakin työskentelemään keskenään hyvin erilaisten töiden parissa, eri paikoissa ja osittain yrittäjänä ja toisinaan palkollisena.
Minulla on kuitenkin vielä useita harjoitteluita tekemättä, enkä siis sulje mitään pois. Ehkä joku niistä iskee niin lujaa että löydänkin itseni vielä joskus allekirjoittamasta vakituista työsopimusta loppuiäkseni vaikka se tällä hetkellä kuulostaa lähinnä kirosanalta? Koskaan en sano en koskaan mihinkään, tuntui se sitten miten mahdottomalta tahansa. Se on nimittäin toinen juttu jonka olen oppinut, nimimerkillä ”En ikinä muuta etelään, en ainakaan kaupunkiin ja jos muutankin niin en taatusti ainakaan Helsinkiä lähellekään, en edes kilon paloina!”