Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan?

Olen pohtinut lähiaikoina paljon sosiaalisia suhteita, etenkin perheitä ja sukuja monestakin syystä. Tietysti oma tuleva suuri askel elämässä, avioliitto, laittaa miettimään näitä asioita, mutta suoritan myös tällä hetkellä Voi hyvin-nimistä sosiaaliseen hyvinvointiin ja mielenterveyteen keskittyvää AMK:n kesäkurssia liittyen kätilöopintoihini, joten myös sitä kautta asia on ollut mielessä.

Olen pohtinut perheen ja suvun merkitystä elämässä yleisesti ottaen, sekä omalta kannaltani. Asun kaukana synnyinseudultani, joten välimatkaa sukuun on, eikä se ole enää muutenkaan kovin suuri. Osittain lähimmät sukulaiseni ovat myös muuttaneet ja levinneet ympäri Suomen. Fyysisesti matkaa siis on, mutta viekö se samalla mahdollisuuden myös henkiseen läheisyyteen, hyvään yhteyteen sukulaisten välillä?

Opintoihin liittyen on tullut luettua jonkin verran myös tieteellistä tekstiä aiheesta, ja selväähän tuntuu olevan että ihminen on laumaeläin, sosiaalinen otus joka tarvitsee toisia ihmisiä elämäänsä voidakseen hyvin. Vanha sanonta väittää myös veren olevan vettä sakeampaa. Tutkimukset tukevat tätä sanontaa, mutta se ei tietenkään ole koko totuus. Muodostamme elämämme aikana vahvoja siteitä myös ihmisiin jotka eivät ole meille sukua ja toisinaan sanotaan jopa että perhe on pahin.

Puolison löytäminen lienee suurin esimerkki ei-sukulaisuuteen perustuvasta läheisestä suhteesta. Se perustuu pariutumis- ja pesänrakennusviettiimme. Puolison mukana kuvioihin tulee myös hänen sukunsa, vaihteleva määrä uusia ihmisiä joista tulee osa elämäämme. Jos olemme onnekkaita, nämä ihmiset ottavat meidät avosylin vastaan ja pääsemme osaksi uutta yhteisöä, josta avioliiton myötä tulee myös toinen sukumme. Etenkin naisen kohdalla on perinteisesti ajateltu että hän liittyy miehensä sukuun, ja myös sukunimen vaihtaminen symboloi tätä. Nykyään saa toki pitää oman sukunimensä tai ottaa kaksoisnimen jos haluaa, eikä muutenkaan tällainen kenties hieman vanhanaikainen ajatus taida olla kovin voimissaan enää. Nykyaikana kun ihmiset elävät useimmiten yhdessä jo vuosia ennen avioliittoa, ei tahtomisen jälkeen käytännössä muutu mikään. Puolison suku on yleensä jo tuttua ja elämä monesti asettunut uomiinsa jo aikaisemmin.

Mikä merkitys avioliitolle sitten jää? Jos lasketaan pois kuviosta juridiset merkitykset, joihin en tässä nyt lähde syventymään sen tarkemmin, niin käsitys avioliiton merkityksestä nykyaikana tuntuu vaihtelevan ihmisten välillä suurestikin. Itse kuitenkin lukeudun niihin ihmisiin joille sen merkitys on edelleen hyvin suuri, eikä se rajoitu ainoastaan kahden ihmisen, avioparin, välille. Avioliiton solmiminen on yksi ihmisen elämän suurimmista virstanpylväistä kastejuhlien, rippijuhlien, ylioppilasjuhlien, valmistujaisten, hautajaisten ynnä muiden vastaavien sukujuhlien ohella. Kaikki nämä ovat erilaisten elämänvaiheiden päättymisiä ja alkuja, ja siihen on olemassa syy miksi näitä on totuttu viettämään perheen, suvun ja muiden läheisten ihmisten kanssa. Ihminen haluaa jakaa merkitykselliset tapahtumat elämässään niiden kanssa ketkä hänelle ovat tärkeimpiä. Asioiden jakaminen ja yhdessä iloitseminen (tai sureminen hautajaisten ollessa kyseessä) vahvistavat ihmisten välisiä suhteita, yhteenkuuluvuuden tunnetta ja auttavat uuden elämänvaiheen aloittamisessa.

Suomi on pitkä maa ja joskus tuntuu että kun on muuttanut 1200km päähän kotiseudultaan, jää helposti vähän sivuun omasta suvustaan ja juuristaan. Lyhyemmätkin matkat vaikeuttavat läheisten säännöllistä näkemistä, ja trendi on kokoajan se että ihmiset muuttavat yhä enemmän töiden ja opiskelujen perässä pois synnyinseuduiltaan. Vaikka nykyinen teknologia mahdollistaa tiiviinkin yhteydenpidon kuvin, viestein ja puheluin erilaisten sosiaalisten medioiden kautta, niin etenkin tässä ajassa korostuu näiden yhdessä vietettävien juhlahetkien merkitys. On hieno asia että puolisoni suku asuu sen verran lähekkäin, että myös pienemmät juhlat voi viettää yhdessä. On ollut mukava huomata, että heidän sukunsa kokoontuu mielellään mahdollisuuksien mukaan yhteen myös tavallisiin synttäreihin sekä pienempien juhlapyhien viettoon. Olen aina kokenut itseni ja myös tyttäreni tervetulleiksi kaikkiin puolisoni sukujuhliin, ja se on ollut tavallaan jopa suuri positiivinen yllätys, ehkä johtuen aiemmista kokemuksistani. On mukava antaa myös lapselle tällaisia kokemuksia, joita hänen on hankalampi oman sukuni puolelta saada johtuen pitemmistä välimatkoista.

Välimatkojen ollessa pitkiä on keskityttävä ainoastaan suurempien elämäntapahtumien yhdessä juhlistamiseen. Meidän häistämme ei tule suuria, sinne on kutsuttu ainoastaan lähin suku ja lähimmät ystävät. Toki tavallaan myös koko Suomi Unelmahäiden kuvausten myötä, mutta sosiaaliselta kantilta katsottuna olemme kuitenkin rauhallisia ja ns. pienet piirit omaavia ihmisiä, jotka eivät halua häistänsä suurta häslinkiä. Läheisten paikallaolo on tärkein asia. Alttarilla luvataan tahtoa myötä- ja vastamäessä, luvataan se sille toiselle ja läsnäolevalle seurakunnalle. Läsnäoleva seurakunta on ne ihmiset jotka elämässä eniten merkitsevät, ja joiden edessä haluaa sen toisen virallisesti omakseen ottaa. Ei sen enempää eikä sen vähempää.

Laitoin tekstini otsikoksi niinikään vanhan ja kuluneen sanonnan. Lopetin sen kuitenkin kysymysmerkkiin sillä tätä sanontaa halusin pohtia vähän tarkemmin. Sanontahan koskee juuri tämän blogipohdinnan aihetta, eli ihmisten välisiä sosiaalisia suhteita. Siitä on myös olemassa muita versioita kuten tee toiselle niinkuin toivoisit itsellesi tehtävän jne. Kyynisesti muotoilin eilen mielessäni tähän sanontaan jatkoversion joka kuuluu: Jos metsä ei vastaa, lopeta huutaminen. Varmaan sen on jo joku muukin keksinyt. En kuitenkaan tiedä osaisinko lopulta toteuttaa elämässäni kovinkaan pitkälle näin kyynisiä näkemyksiä, vaikka joskus tuleekin eteen hetkiä joissa sekin vaikuttaa hyvältä vaihtoehdolta.

 

 

This entry was posted in Yleinen.

Vastaa