Rakas päiväkirja

Olen pääosin aika stressivapaa ihminen. Luonteeseeni ei juurikaan kuulu turhasta huolestuminen tai pessimistinen suhtautuminen tulevaan. Stressaan aika harvoin yhtään mistään, enkä ihan hirveästi myöskään jännitä tai pelkää asioita etukäteen. En ahdistu kovin helposti, ja mielialani on pääosin erittäin hyvä. Siihen eivät juurikaan aiheuta heilahteluja esim PMS-oireet tai muukaan hormonaalinen vaihtelu, vaikkapa raskaus tai synnytys.

Mutta kuten jokaisella, löytyy minullakin niitä heikkoja kohtia. Olen asunut jo pitkään etelässä, ensin Kaustisella, sitten Vihdissä, Joensuussa, Tampereella, Hämeenkyrössä ja nyt Helsingissä. Muutin kotoa 15-vuotiaana opiskelemaan, ja monille pohjoisesta lähteville se lienee pois pääsemistä, mutta minulle se oli pakon sanelema juttu. Ei meillä päin ollut mahdollisuuksia opiskella sitä mitä halusin. Sen jälkeen olen jäänyt etelään monista eri syistä, mutta en milloinkaan siksi ettenkö olisi halunnut palata pohjoiseen jos se vain mitenkään olisi ollut mahdollista järkevissä mittasuhteissa. Minä en ole koskaan oikein sopeutunut mihinkään kaupunkiin, enkä erityisemmin etelän maaseudullekaan. Moni asia on toisin, ja moni asia aiheuttaa minulle täällä päänvaivaa. Ihmisiä on liikaa, tilaa on liian vähän, aurinko paistaa talvella, kesäyöt ovat pimeitä. Näin alkuunsa. En ole kasvattanut etelään minkäänlaisia juuria vuosista huolimatta, eikä minulle ole esimerkiksi vaikea vaihtaa paikkakuntaa. En jää kaipaamaan paikkoja, (joitain, harvoja ja valittuja) ihmisiä toki. Pärjään myös täällä etelän mailla yleensä sen suuremmin ahdistumatta kunhan pari pikkujuttua on kunnossa.

Volvo XC90, ready to go

Ensiksikin on auto. Minulla on oltava auto, joka on siinä kunnossa että se kestää ajomatkan pohjoiseen ja on valmis lähtöön hetkenä minä hyvänsä. Extempore-reissuja en enää ole tehnyt vuosiin, koska ahdistuskäyrä ei ole enää noussut niihin mittakaavoihin mitä esimerkiksi aiemman suhteeni loppuvuosina hyvin usein, mutta ajatus on edelleen tärkeä. Kun meillä on tällä hetkellä vain yksi ajovalmis auto, ja toinen seisontavakuutuksella ja katsastamattomana, ja minun autoni ovat pohjoisessa, tämä tarkoittaa sitä että ahdistuskäyräni alkaa pikkuhiljaa nousta jo siinä vaiheessa jos mieheni tarvitsee autoa johonkin omaan menoonsa joka kestää useamman tunnin. Rehellisesti sanottuna ajan nykyään autolla ehkä kerran kuussa, mutta kun se on se ajatus. Kai meillä jokaisella on omat hulluutemme, ja tämä on minun… 😀

Toinen asia, joka ei nyt ole ollut ajankohtainen enää pitkään aikaan, mutta oli usein mielessä aikanaan yksinasuvana opiskelijana, on se että tililläni on rahaa joka hetki sen verran että se riittää bensaan kotiin asti. Nykyään tätä ei ole tarvinnut onneksi pohtia enää, sillä varallisuus on ollut jo vuosia sen verran vakaa.

Mutta siis summa summarum, minua on kohtalaisen vaikea saada ahdistumaan, mutta yhdellä tavalla se onnistuu erittäin helposti. Suljetaan minulta mahdollisuus päästä kotiin.

Koska kaikki ovat aivan varmasti tietoisia vallitsevasta tilanteesta, ehkä minun ei tarvitse avata sen enempää syitä siihen miksi tällä hetkellä ahdistuskäyräni alkaa näyttää aikalailla punaista. En ollut valmistautunut tähän, todennäköisesti omaa psyykettä suojellakseni ei ollut käynyt edes mielessä että näin voitaisiin tehdä. Olin valmistautunut töihin kutsuntaan, ulkonaliikkumiskieltoon, karanteeniin, (minun päässäni autolla kohti kotia ajaminen ei riko ulkonaliikkumiskieltoa koska ollaan auton sisällä eikä karanteenia kunhan ei tapaa ketään…) ihan kaikkeen muuhun mutta en siihen että minut suljetaan tänne. En ollut edes lähdössä kotiin, niinkun en kovin usein olekaan, kunhan se vain on 24/7 mahdollista. Se auto odottaa siellä pihalla valmiina, tie on auki, ja se riittää. Nyt se tie pannaan kiinni, vaikka tämän hyöty on pyöreä nolla, ja ne oikeat toimenpiteet olisi pitänyt tehdä silloin kun tämä … hallitus seisoi tumput suorana ja katseli kun lentokentiltä virtasi vapaasti tautipesäkkeistä palaavia ihmisiä.

Toivottavasti mieheni saa minut pysymään järjissäni seuraavat kolme viikkoa, vaikka yleensä minä ole meistä se joka ei ahdistu tai stressaa mistään. Hän lupasi näyttää minulle Google Mapsista pikkuisia kinttupolkuja joita poliisilla ei tule mitenkään olemaan mahdollisuutta valvoa kokoajan, koska niitä on niin paljon. Lainkuuliaisena kansalaisena tuskin yön pimeydessäkään lopulta yritän mihinkään hiipiä, mutta pään kasassa pysymisen kannalta tieto niiden olemassaolosta voi auttaa. 😀

Jos minut olisi suljettu kuukaudeksi Enontekiölle, ei se minua ahdistaisi, ja itse koronasta en juurikaan jaksa stressata. Tulee mitä tulee.

Päiväkirjakasani

Kirjoittaminen on aina ollut minulle myös stressin ja ahdistuksen purkukeino. Minulla on ihan 6-vuotiaasta lähtien päiväkirjoja, kymmeniä päiväkirjoja. Stressaavammissa elämäntilanteissa päiväkirja täyttyy muutamassa viikossa, seesteisessä se voi kestää yli 5 vuotta. Jotkut syövät suruun ja ahdistukseen, minulle käy päinvastoin, ruokahaluni voi kadota kokonaan. Tällä hetkellä kun löytyy vielä muutama ylimääräinen raskauskilo, se ei ehkä ole ihan pahimmanlaatuinen juttu…

Uudenmaanläänin sulkeminen poikkeuslailla on aikamoisen radikaali laihdutuskeino, mutta käyhän se näinkin… 😀 Tekstiä voi myös lähiviikkoina syntyä.

This entry was posted in Yleinen.

Vastaa