Kasvissyöntini ei ole karkkilakko

”No kyllä sinä nyt tämän kerran voit vähän lihaakin ottaa!” ”Ei siinä ole kuin ihan vähän lihaa!” ”Ota nyt vaan, ei kerrota kelleen!” ”Ei sitä kokoajan tarvitse niin kova itsekuri olla!”

Nykyään, ja etenkin täällä pääkaupunkiseudulla kaikentasoinen kasvissyönti on jo niin yleistä että yllä olevat kommentit alkavat onneksi olla jo aika harvinaisia, mutta uskon että ovat aika tuttuja monille kasvissyöjille vegaaneista semi- ja pescovegetaristeihin. Erityisen tuttuja ne ovat pienessä lappilaisessa kunnassa kasvaneelle kasvissyöjän alulle. 16 vuotta sitten kun tein oman päätökseni jättää punaisen lihan (eli kala ja kana jäi vielä ruokavaliooni) pois, olin ainoa koko koulussa ja minulle piti valmistaa ihan oma ruoka. Se tosin tapahtui vasta kouluterveydenhoitajan kehoituksesta kun painoni alkoi olla melko alhainen. Siihen aikaan ja siinä maailmassa päätökseni aiheutti suurta ihmetystä niin vanhemmissa kuin isovanhemmissa ja muussa suvussakin. Aika pitkälti tuntui että pääasiallinen ravinnonlähde siellä oli poronliha, joten kun joku ilmoitti että ei aio enää syödä sitä, ehkä on ymmärrettävääkin että se aiheutti hämmennystä.

Luin jokin aika sitten nettikeskustelua kasvissyönnistä ja vegaaniudesta. Keskustelun aloittanut henkilö mietti, voisiko hän olla vegaani vaikka söisi silloin tällöin myös lihaa, koska kyljykset ja makkarat vaan maistuvat niin hyviltä eikä hän jaksa pysyä ihan kokoaikaa niin tiukkana. Kirjoitus sekä huvitti että ärsytti minua, ja asiaa pohtiessa huomasin yhtäkkiä ymmärtäväni mistä nuo alkuun kirjoittamani kommentitkin ehkä kumpuavat. Jotkut ihmiset käsittävät kasvissyönnin ihan nurinkurisesti! Sen takia päätin kirjoittaa oman näkemykseni.

Muistan edelleen viimeisen lihaa sisältäneen ateriani. Se oli vaarini tekemä poronkäristys. En ollenkaan kritisoi sen makua, päinvastoin, se oli oikein hyvää. Ongelma oli se henkinen pahoinvointi minkä lihasta sain, epämääräinen ikävä tunne joka muuttui kokoajan suuremmaksi. Kun sitten tulin kotiin naapurista ilmoitin äidilleni että nyt minä lopetan sen lihan syömisen ja sillä sipuli. Olimme puhuneet asiasta äitini kanssa jo aiemminkin useampaan otteeseen, mutta hänen mielestään olin liian nuori enkä saisi vielä lopettaa lihansyöntiä. Ehkä sitten vanhempana. Olin 13-vuotias.

Äiti ei edelleenkään tykännyt ajatuksesta, mutta ei enää oikein voinut pakottaakaan minua syömään. Sovin hänen kanssaan jättäväni ruokavaliooni kuitenkin vielä kalan ja kanan. Kanaa meillä ei kotona edes syöty koska äiti on sille allerginen, joten siihen oli helppo suostuakin. Äiti taisi kuitenkin pitää ideaani lähinnä teinin päähänpistona ja vaiheena, joka menisi ohi. Toivon äidin nykyään jo tietävän että minulla ei ole vaiheita, eikä minulla ollut vaiheita edes teininä. 😀

Jonkun aikaa söin ruuasta vain sen osan minkä voin, eli pääasiassa perunaa ja salaattia. Sehän ei kuitenkaan kanna kovin pitkälle, etenkään kun olin tallitöissä ja ratsastin useamman kerran viikossa. Paino tippui ja aloin saada omaa ruokaa niin koulussa kuin kotonakin. Myönnän että siihen aikaan ja siinä maailmassa lihan korvaaminen oli varmasti paljon haastavampaa kuin nykyään, etenkin äidille joka joutui opettelemaan aivan uusia tapoja laittaa ruokaa.

Mutta sitten siihen tämän kirjoitukseni pointtiin. Kun sain vihdoin rohkeutta sanoa äidilleni että nyt tämä lihansyönti ihan oikeasti on minun osaltani tässä, se oli valtava helpotus. Tässä monella tuntuu menevän pieleen. Se oli siis helpotus, ei itsekuria tai kieltäytymistä. Se oli itse itselleni antamani lupa olla syömättä enää lihaa. Helpottava lupa, minun ei tarvinnut enää. Ja se on se syy miksi minulla ei koskaan ole ollut minkäänlaista ongelmaa pitäytyä ruokavaliossani. Ruokavalioni ei ole lakko, se on lupa. Minun ei tarvitse. Ja kun sen luvan kerran itse itselleni vihdoin siinä ämmilästä kotiin metsän halki tarpoessani annoin, sen sijaan että olisin enää pyytänyt äitiä antamaan sen minulle, en olisi mitenkään kyennyt enää vetämään sitä takaisin painostuksesta huolimatta.

Kana ja kala kulkivat ruokavaliossani mukana osittain tavan ja osittain helppouden vuoksi ihan viime aikoihin asti. Ravintoloissa ynnä muissa on vaan helpompi kun voit syödä myös niitä kala- tai kana-annoksia, samoin monissa muissa tilanteissa, kuten sekasyöjäpuolison kanssa eläessä. Silloin tällöin mielessäni on käynyt ajatus että jospa kokeilisin jättää myös kanat ja kalat pois, mutta aika pitkälle mukavuudenhalu juuri edellämainituissa tilanteissa vei vielä voiton, sekä se etten koskaan ole halunnut tehdä omasta ruokavaliostani elämäni keskipistettä (joksi se helposti muodostuisi jos sopivaa ruokaa olisi vaikea löytää) enkä etenkään hankaloittaa muiden läheisten elämää siinä ohella. Kunnes jokin aika sitten tilanne muuttui kertaheitolla.

En mene tässä siihen nyt sen tarkemmin, mutta yhtäkkiä en vain enää pystynyt syömään mitään mikä sisältää kalaa tai kanaa. Ne tulivat kirjaimellisesti ylös. Joten olen nyt ollut jonkun aikaa lacto-ovo-vegetaristi. Olen huomannut positiiviseksi yllätyksekseni että tässä maailmassa ja tässä ajassa se onkin helppoa. Täällä Helsingissä kasvissyönti on trendikästä ja suosittua ja joka paikassa on kasvisvaihtoehdot, ja tavallisetkin annokset saa ravintoiloissa useimmiten tilattua kasvisversioina, jopa vegaanisina. Linnanmäellä sai makkaraperunatkin vegaanisina! Ja arvatkaapa mitä? Se sama helpotuksen tunne tuli takaisin kun tajusin tämän. Herra jestas sentään, minun ei tarvitsekaan!

Olen ollut tästä jopa yllättynyt, koska olen ajatellut että vaalean lihan eli kalan ja kanan pitäminen ruokavaliossa on ollut kuitenkin oma valintani sekin. Ilmeisesti se kuitenkin on ollut vielä enemmän halua säästää muita vaivalta, ja sen tajuaminen vaati tilanteen jossa minun oli pakko jättää ne pois, vain huomatakseni oman helpotukseni siitä että fyysinen pahoinvointi käy hienosti tekosyyksi siihen että minun ei enää tarvitse syödä niitä. Miksi sitä aikuinenkin ihminen vielä kokeekaan että omia valintojaan tarvitsisi pystyä perustelemaan ja selittelemään jollekin toiselle? Kyllähän se nyt pitäisi kaikille riittää että minä en halua syödä ja minun ei tarvitse. Ja tästä lähtien se riittääkin, lupasin sen itselleni kun tunnistin sen tutun helpotuksen aallon. Voin kertoa tarkan hetkenkin, se tapahtui viime keskiviikkona ollessamme lounaalla Kampissa eräässä ravintolassa. En ole siis pystynyt syömään kalaa ja kanaa nyt reiluun kuukauteen, mutta silloin sen vasta tajusin. Uutta lupaani helpottaa myös se että sen lisäksi että nykyinen sekasyöjäpuolisoni on ilmiömäinen kokki, hänelle myös kelpaa kasvisruoka itselleenkin. Kahta ruokaa ei tarvita, hän syö lihaa aika harvoin, ei edes ravintolassa käydessämme läheskään joka kerta. Myöskin pikkusiskoni lopetti lihan ja kanan syömisen jokunen vuosi sitten, ja miehenikin suvussa esiintyy kasvissyöntiä. Edes äitini ei syö enää lihaa itsekään.

Kasvissyönti ei siis ole minulle itsekuria vaativa karkkilakko, vaan täysin painvastainen tilanne.

PS. Kaikki postauksen kuvat ovat kasvisruokaa, osa vegaanisiakin. Muutama ravintola-annos mutta suurin osa Rikun kokkaamia!

 

 

 

 

 

Vastaa