Eli viimeinen sairaanhoitaja-vaiheen perusharjoittelu takana! Oikeastaan se päättyi jo muutama viikko sitten, mutta tässä on ollut kaikenlaista sen jälkeen… Blogia en ehtinyt päivittää ennen häämatkalle lähtöä, ja muutama muukin kirjoitusaihe on pyörinyt päässä. Mutta niistä myöhemmin, nyt ajattelin pureutua mielenterveysharjoitteluni kokemuksiin.
Mielenterveysharjoittelu oli itselleni se eniten etukäteen jännittämäni harjoittelu. Se johtui pitkälti siitä että omat vahvuuteni hoitajana ovat käsillä tekemisen ja teoriatiedon puolella. Olen varmakätinen, näppärä ja opin aika helposti muistamaan suuriakin määriä tietoa. Sen sijaan työn sosiaalinen puoli on se missä minulla on eniten haasteita. Lyhyesti sanottuna teen mielummin kuin hölisen turhia. En ole varsinaisesti niinkään ujo, mutta melkoisen introvertti ihminen. Joidenkin lähihoitaja-opintojen aikana saamieni palautteiden takia olen useammin kuin kerran kyseenalaistanut sopivuuttani näinkin sosiaaliseen työhön, mutta päätynyt aina siihen lopputulokseen että potilailta saamani palaute on arvokkaampaa kuin se jos jotkut hoitajakollegat kokevat että en tarpeeksi nopeasti osallistu kahvipöytäkeskusteluihin. Valmistumisen jälkeen myöskään mistään työpaikastani ei ole jätetty tarjoamatta jatkoa, joten olen päätellyt että olen hoitaja omalla tavallani ja se on hyvä tapa. Mielenterveystyössä kuitenkin keskustelu on tärkein työväline, ja tässä harjoittelupaikassa olisi tiedossa etenkin ryhmässä keskustelua. Se on kaukana vahvuusalueiltani…
Suoritin kuusi viikkoa kestäneen mielenterveystyön harjoitteluni Klubitalolla. (Tästä lisätietoa.) Olen tottunut sairaalaympäristöön ja hoitajan rooli on minulle tuttu. Klubitalolla ei kuitenkaan ole hoitajia eikä potilaita, ei diagnooseja eikä hoitosuunnitelmia. On jäseniä ja ohjaajia jotka ovat keskenään tasa-arvoisessa asemassa koko Klubitalon toiminnan suhteen. Ohjaajat ovat paikalla jäsenten avuksi, mutta Klubitalo on yhtä kuin sen jäsenet. Päätöksenteko, työt, retket, vapaa-ajan ohjelma, kaikki tehdään tasavertaisessa yhteistyössä jäsenten kanssa.
Klubitalolla jäsenille tarjotaan työpainoitteinen päivä, johon kuuluu talon pyörittämiseen liittyvää hallinnollista työtä, erilaisia projekteja, siivousta, ruuanlaittoa ja Klubin kahvilan pyörittämistä. Niin jäsenet kuin ohjaajatkin osallistuvat tasa-arvoisesti kaikkeen tekemiseen. Jokainen saa itse valita minkä verran ja mitä haluaa kunakin päivänä tehdä. Klubitalolle saa tulla ja mennä miten haluaa, minkäänlaista pakkoa mihinkään suuntaan ei ole. Myönnettäköön että konsepti oli aluksi selkeään sairaala-työnjakoon tottuneelle hoitsulle melko sekava, ja jonkun aikaa meni ihan vaan seuraillessa että miten täällä nämä hommat sujuu ja kuka on kukin. Kuuden viikon aikana ehti kuitenkin melko hyvin päästä jo mukaan Klubitalon arkeen ja onhan se konseptina todella vertaansa vailla! Ryhmässä tekeminen, voimavarojen mukaisen vastuun ja tuen saaminen ryhmältä on erittäin kuntouttavaa ja eheyttävää. Mielenterveyskuntoutujat saivat myös vertaistukea ja kannustusta toisiltaan, sekä paikan jossa käydä jotta arki saa rakennetta ja sisältöä. Myös pakon puuttuminen edistää viihtyisää ilmapiiriä. Miksi en ole koskaan ennen kuullut näin hienosta mallista!
Klubitalo avautui aamulla kahdeksalta ja paikalle tulivat ohjaajat sekä vaihteleva määrä jäseniä. Ensimmäinen tunti oli vapaata seurustelua, aamupalaa ja kahvia. Jäseniä tuli paikalle omia aikojaan, ja yhdeksältä oli aamun työnjako. Yksikön, toimisto tai keittiö, sai itse valita. Sen jälkeen oli ehdoton lempijuttuni, eli aamujumppa! Jokainen sai keksiä yhden jumppaliikkeen jonka kaikki sitten toistivat. Erittäin hyvä juttu, ja loppua kohti huomasi itsekin kuinka on tullut notkeammaksi kun on säännöllisesti venytellyt aamuisin vähintään jonkun verran. 😀 Jumpan jälkeen jakaannuttiin yksiköihin, joissa kukin valitsi aamupäivän työtehtävän itselleen. Jotkut tekivät lounasta, jotkut osallistuivat pöydän kattamiseen jne. Kukin omien voimavarojensa mukaan. Jäseniä saapui paikalle pitkin aamupäivää. Kahvitauon ajan aamupäivällä kahvila oli puoli tuntia auki, ja klo 12 oli lounas. Yhden aikaan taas yksikköjako ja työnjako. Myös iltapäivällä kahvila oli auki puoli tuntia, ja Klubitalo sulkeutui neljältä. Kerran viikossa torstaisin Klubitalolla on ohjaajan vetämää iltaohjelmaa, esim. geokätköilyä, ulkoilua, retkiä, jne. Myös jäsenet pitävät tahtonsa mukaan Klubia auki jäsenvetoisesti vähintään kerran viikossa iltaisin.
Työ Klubitalolla oli tietenkin myös ohjaajan kannalta aivan erilaista kuin hoitoon keskittyvissä laitoksissa. Itsekin olen tottunut kiireeseen, hoitajan rooliin ja siihen että minulla on hyvät taustatiedot potilaistani, sekä raportit ennen vuoroa. Klubitalolla ei puhuta diagnooseista, lääkityksistä tai sairauksista, jäsenet ovat paikalla vain omina itseinään ilman minkäänlaista leimaa tai taustatietolomaketta ohjaajille. Tämä oli ehkä haastavin kohta itselleni alkuun. Kuusi viikkoa meni kuitenkin lopulta todella nopeasti, sillä päivät Klubitalolla olivat rentoja ja tunnelmaltaan mukavia. Pieniä työtehtäviä yhdessä jäsenten kanssa, ruuanlaittoa, kaupassakäyntiä, videoiden kuvaamista, editointia, vapaa-ajan ohjelmien suunnittelua, lautapelejä, kahvilan pitoa, siirtymätöihin tutustumista, viljelyspalstan hoitoa, siivousta, käsitöiden tekoa… Ja ennen kaikkea mielenkiintoisia, erilaisia persoonia ja tarinoita! Pääsin jäsenten mukana siirtymätöihin, bon appetit-päivinä tutustumaan Porvoon ravintoloihin, Moniäänirock-tapahtumaan, Klubitalon viljelyspalstalle, myymään kahvilaan, vierailemaan muilla Klubitaloilla, Olavi Sydänmaanlakan luennolle… Klubitalolla oli näidenkin kuuden viikon aikana useita opiskelijoita eri mittaisilla harjoittelujaksoilla, sekä myös eri aloilta. Sairaanhoitajien, ensihoitajan ja kätilön (eli minun) lisäksi Klubilla oli myös datanomiopiskelija työharjoittelussa, lähihoitaja oppisopimuskoulutuksessa sekä siviilipalvelustaan aloitteleva nuorimies. Kaikki otettiin yhtä lämpimästi vastaan niin ohjaajien kuin etenkin jäsenten toimesta.
Vaikka oli ihanaa saada viimeinen sh-perusharjoittelu pakettiin, en voi kieltää etteikö harjoittelun päätyttyä olisi jäänyt myös hieman haikea fiilis sen suhteen että tuskinpa törmään siihen upeaan poppooseen enää missään myöhemmin. Harjoittelusta jäi käteen älyttömän paljon uutta näkemystä mielenterveystyöstä (Toipumisorientaatio ja Klubitalomalli Laatusuosituksineen) ja mielenterveyskuntoutujista. Pääsin tutustumaan moniin aivan huipputyyppeihin!
Yksi hassu sattuma harjoittelujaksolta on vielä pakko mainita… 😀 Ensimmäisellä harkkaviikollani Klubitalolla oli harjoittelussa myös sairaanhoitajaopiskelija eräästä toisesta pääkaupunkiseudun ammattikorkeakoulusta. Nätti tummatukkainen ja -silmäinen tyttö, jokusen vuoden minua nuorempi. Viimeisenä yhteisenä harjoittelupäivänämme eräs jäsen kysyi minulta minun tummista silmistäni, ja sanoin niiden olevan lappilaissilmät. Toinen opiskelijatyttö sanoi olevansa myös Lapista kotoisin ja kysyi mistä päin Lappia minä olen. Kerrottuani olevani Enontekiöltä hän sanoi yllättyneenä että hänen äitinsä on myös sieltä kotoisin. Kun on kyseessä niinkin pieni kunta 1200km päässä niin sekin olisi ollut jo melko hassu yhteensattuma, mutta kysyin vielä tarkemmin että mistä kylästä hänen äitinsä oli, ja vastaus sai kyllä suuni loksahtamaan auki, kun hän mainitsi minun pienen pienen kotikyläni Palojoensuun… Tässä vaiheessa mieleen hiippaili molemmille jo pieni epäilys että voidaanko me olla jotain sukua… Puhutaan kuitenkin TODELLA pienestä kylästä, ja minun sukuni on asunut siinä kylässä jotakuinkin niin pitkälle taaksepäin kun tiedän. Noh, nopeat viestit molempien äideille, jotka paljastuivatkin sitten ensimmäisiksi serkuiksi, ja lähettivät kovasti terveisiä toisilleen. Minun isovaarini ja isoämmini olivat siis myös hänen isovaari ja isoämmi! Se oli kyllä aikamoisen hämmentävä tieto siinä yhtäkkiä kesken työpäivän! Ei sitä odota 1200km päässä kotoa randomaalisesti Jobiilin kautta varatussa työharjoittelupaikassa törmäävänsä ennestään tuntemattomaan sukulaiseen! Hieman jäi harmittamaan että hänen harjoittelunsa päättyi juuri sillä viikolla kun minun harjoitteluni alkoi, enkä päässyt tutustumaan pikkuserkkuuni sen paremmin. Onneksi nykyään kuitenkin on some. 😀
Tässä vielä tummat silmät joiden erikoisuuden tajusin vasta muutettuani etelään kun aloin saada jatkuvia kyselyjä siitä miten silmäni ovat niin tummat ja onko minulla kenties tummentavat piilolinssit. 😀 Siihen asti olin toivonut sinisiä silmiä jotta ne eivät olisi samanlaiset kuin kaikilla muillakin… 😀