Kävi ilmi että meidänkin talossamme asustaa aito kerrostalokyylä, oman elämänsä Ulla Taalasmaa, ihminen joka seurailee toisten puuhia aktiivisemmin kuin tavallinen, ei Ulla-piirteitä omaava tallaaja voisi koskaan kuvitellakaan. Tässä kuutisen vuotta asuttuani olin jo ehtinyt luulla toisin.
Sattui kuitenkin niin että postiluukustamme tupsahti kirje Helsingin kaupungin eläinsuojeluviranomaiselta, joka oli saanut huoli-ilmoituksen koskien “eläimemme hoitoa”. Hämmentyneenä mieheni soitti annettuun numeroon ja kyseli minkälaista huolta mahtoi olla herännyt. Valvontaeläinlääkäri kertoi Ulla Taalasmaan ilmoittaneen että koiriemme kanssa tehtävät lenkit ovat viime aikoina lyhentyneet, ja Ulla oli tästä kovasti huolissaan. En voi sanoin kuvailla ihmetystäni tässä vaiheessa. Stalkkaako joku meitä sekuntikello kourassa vai mitä ihmettä?
Pelottavinta tässä on se että Ulla Taalasmaa oli oikeassa. Vanhempi koiramme Ronja oli viime kuukausien aikana pikkuhiljaa heikentynyt, eikä sen takia jaksanut enää tehdä kovin pitkiä lenkkejä. Syksyllä kävin vielä Pinjan kanssa erikseen “tavallisten” lenkkien lisäksi juoksemassa, mutta viimeiset kolmisen kuukautta voimakas raskauspahoinvointini on toki estänyt tämän. Kuten kerroin instassakin, Ronjan vointi heikkeni muutama viikko sitten sen verran paljon että päädyimme viimein päästämään hänet vehreämmille niityille lenkkeilemään. Asian laita olisi toki selvinnyt Taalasmaallekin yksinkertaisesti kysymällä, mutta koen todella ahdistavana ajatuksena että joku seuraa menemisiämme ja tulemisiamme näin tarkasti, että ylipäänsä huomaa tällaisen seikan, puhumattakaan siitä että kokee samantien asiakseen ilmoittaa siitä eläinsuojeluviranomaiselle. En myöskään keksi yhtään syytä miksi kukaan olisi kiusallaan tehnyt ilmoituksen, koska meillä ei tietääksemme ole koskaan ollut mitään ongelmia naapureidemme kanssa. Toisaalta, aina sitä ei tiedä että onkin ongelmia naapureiden kanssa, siitä lisää kohta…
Valvontaeläinlääkäri pahoitteli turhaa ilmoitusta ja erityisesti aikaa johon se sattui, juuri Ronjan sairastelun ja raskaan lopettamispäätöksen jälkeen.
Tapaus ehti kuitenkin tuoda mieleeni sattumuksen vuosikymmenen takaa. Ei tämä toki ole ensimmäinen kerta kun yllätyn totaalisesti naapurien mielenkiinnosta perhettäni kohtaan. 22-vuotiaana nuorena perheenäitinä asuin ex-mieheni kanssa rauhallisella, uneliaalla omakotitaloalueella keskikokoisessa kunnassa. Olimme asuneet alueella noin nelisen vuotta, kun tapahtui seuraavaa…
Olin lähihoitaja-opiskelija, ja juuri aloittanut ensimmäisessä kesätyöpaikassani kunnan terveyskeskuksen vuodeosastolla. Viereiset naapurimme tunsin ulkonäöltä ja nimiltä, vastapäiset ulkonäöltä ja olin heidän kanssaan pihalla vaihtanut toisinaan muutaman sanan. Muita naapureita en tuntenut. Elimme rauhallista perhe-elämää, olen aina ollut kotosalla perheen kanssa viihtyvää tyyppiä, ja olin pitänyt meitä myös ihan mukavina perusnaapureina. Ei melua, ei äänekkäitä vieraita, ei alkoholia, yksi päiväkoti-ikäinen lapsi, ei juhlimista, roskaamista tai muutakaan naapureita haittaavaa toimintaa. En ajatellut naapureiden kiinnittävän meihin mitään sen kummempaa huomiota, ja koska naapurusto oli rauhallinen, en itsekään ollut kiinnittänyt keneenkään muuhun mitään erityistä huomiota.
Terveyskeskuksessa aloittaessani tutustuin ikäiseeni poikaan, joka suoritti siellä siviilipalvelusta. Juteltuamme kävi ilmi että hän asui muutaman talon päässä meistä vanhempiensa kanssa. En muistanut koskaan nähneeni häntä, eikä hänkään minua, joten olimme molemmat yhtä yllättyneitä.
Eräänä lämpimänä, kesäisenä yönä olin jo silloisen puolisoni kanssa nukkumassa, kun heräsin makuuhuoneemme avonaisesta ikkunasta kuuluvaan äänekkääseen, hieman humalaiseen keskusteluun. Tajusin että äänet tulevat viereisen naapurimme terassilta, joka oli hyvin lähellä makuuhuoneemme ikkunaa. Nousin laittaakseni ikkunan kiinni jotta voin jatkaa unia, kun yhtäkkiä tajusin että naapurin terassilla oleva porukka puhuu minusta! Yllättyneenä jähmetyin kuuntelemaan keskustelua. Puhujina olivat viereisessä naapurissa asuva lapseton pariskunta, sekä muutaman talon päässä asustavan pojan vanhemmat.
Toistan tässä vaiheessa että minä olin 22-vuotias nuori, ja nämä keskustelijat noin vanhempieni ikäluokkaa olevia aikuisia ihmisiä, joita en tuntenut millään tavalla.
Kauempana asuvan naapurin naispuoleinen henkilö kertoi toisille kuinka “se naapurin pissis on alkanut moikkaamaan meidän pojalle kun se ajaa ohi, se joka on niin nokka pystyssä ettei koskaan ole kenellekään nostanut kättä!” Tätä puhujaa en tuntenut siis edes ulkonäöltä, ja todentotta, olin muutaman kerran pihalla ollessa nostanut kättä hänen ohi ajavalle pojalleen johon olin tutustunut uudessa kesätyöpaikassani. Nainen jatkoi juttuaan: “Meidän poika kertoi että se on hoitajana terveyskeskuksessa nykyään ja oli siellä jutellut sen kanssa. Voi jestas kyllä on taso laskenut kun tuollaisiakin otetaan hoitajiksi!” Porukka nauroi, ja viereisen talon emäntä kommentoi tähän jotakuinkin seuraavasti: “juu on kyllä melkoista, en voi yhtään käsittää että tuollaisia epäpäteviä pissiksiä otetaan yhtään mihinkään, eihän se edes ole hoitaja!” Haukkuminen jatkui jonkun aikaa, koskien lähinnä ulkonäköäni ja oletettua ylimielisyyttäni, ja lopulta he päättivät yhteistuumin nimittää minut siideripissikseksi Jukka Pojan biisin mukaan. Porukan miesten puolesta täytyy kuitenkin mainita ettei heistä kumpikaan osallistunut tähän haukkumiseen muutoin kun olemalla paikalla.
Olin aika järkyttynyt seistessäni siinä ikkunan ääressä kuuntelemassa tätä. En ollut tietääkseni tehnyt mitään pahaa kenellekään näistä ihmisistä, tai edes ollut missään tekemisissä heidän kanssaan ja näiden asioiden kuunteleminen tuntui aika absurdilta. Olin toki tiennyt olevani kummajainen alueella ikäni puolesta, elin 22-vuotiaana 35-vuotiaan perus-perheenäidin arkea, mutta toki pukeuduin ja näytin 22-vuotiaalta. Siitä oletan pissis-nimityksen tulleen. Olin hoikka ja minulla oli pitkä, vaalea tukka ja käytin minihameita ja mikroshortseja. Ehkä se oli riittävä rikos näille naapureille… Siideristä en tiedä, sillä en ole koskaan eläissäni edes juonut alkoholia.
Myöhemmin kuulin että tämä viereisen naapurin vaimoke oli myös ammatiltaan lähihoitaja, ja oli yrittänyt useamman kerran päästä töihin juuri sinne terveyskeskuksen vuodeosastoille missä minä työskentelin, mutta häntä ei oltu sinne koskaan otettu. Ehkä harmitus siitä purkautui haukkumalla minua, mutta ikävältä se silti tuntui siinä hetkessä. Kesän jälkeen jatkoin samassa työpaikassa keikkailua valmistumiseen asti ja olin sen jälkeen siellä töissä kunnes muutin Helsinkiin. Tuo työpaikka oli minulle lopulta enemmän koti kuin mikään muu siinä kunnassa.
Huolimatta siitä että kirjoitan blogia ja jaan elämääni kohtuullisen avoimesti sosiaalisessa mediassa, olen luonteeltani hyvin introvertti ja rauhaa rakastava ihminen. Viihdyn vapaa-ajalla lähinnä oman perheeni parissa, enkä todellakaan seuraa naapuruston liikkeitä kovin tarkasti. En tunne suurinta osaa naapureistani edes ulkonäöltä. Kuten jokainen varmasti tietää, somessakin jaetaan vain se tietty osa elämästä, se jonka ihminen itse valitsee jakaa. Siitä huolimatta tuntuu että jokin minussa vetää tämäntyyppistä epätoivottua huomiota toistuvasti puoleensa, oli sitten kyse minuun ihastuvasta yläasteen pahimmasta öykkäristä, katkerasta naapurin emännästä tai lenkkejämme sekuntikellolla seuraavasta oman elämänsä Ulla Taalasmaasta. Siitä kerrasta en edes jaksa kertoa kun eräs naapurini kertoi minun asuntoani rivitaloalueella etsivälle isäpuolelleni minun olevan venäläinen prostituoitu. Jälleen minun, jonka luona kävi miespuoleisista henkilöistä ainoastaan ex-mies hakemassa joka toinen viikko lastaan… Ja silti jaksan joka kerta yllättyä.
Sattuuko tätä vain minun kohdallani vai ovatko ihmiset aina tällaisia, ja minä olen se omituinen kun en esimerkiksi edes tiedä kenellä naapureistani on koira, saati milloin he lenkkeilevät, puhumattakaan siitä kenelle he nostavat kättä pihalla ollessaan?
