Niin, minulla on napakoru. Se on roikkunut mukana 18-vuotiaasta asti, ja sitä ennen ehdin haaveilla siitä seiskaluokalta lähtien. Äiti ei pitänyt ajatuksesta, joten hän ei antanut minun laittaa sitä kotona asuessa, ja kun muutin Kaustiselle, hän oli pelotellut minut niin pahasti sen haittavaikutuksista tallissa työskennellessä, etten uskaltanut ottaa sitä. Lopulta jonkin aikaa Yasminan syntymän jälkeen menin ottamaan korun. Ja kyllä äiti siinä mielessä oli oikeassa ollut, että vaikka se parani hyvin ja oli minulla kolmisen vuotta lävistyksen jälkeen ihan ilman mitään ongelmia, niin siinä vaiheessa kun palasin tallille töihin, se alkoi samantien märkiä ja kasvaa ulos. Pelkäsin että se kasvaa kokonaan ulos, mutta se parani samantien kun lopetin tallityöt vajaa vuosi myöhemmin ja kohtalaisen kapeassa nahkariekaleessa se roikkui sitten siihen asti kun aloin odottaa Bettinaa. Jouduin ottaa sen melko aikaisin pois koska se alkoi tuntua ikävältä, edes raskauskoru ei siihen auttanut. Lävistysreikä venyi melkoisesti raskausaikana ja pelkäsin että se joko repeää kokonaan tai kasvaa umpeen. Se ei kuitenkaan revennyt, ja tänään vihdoin uskalsin kokeilla menisikö koru läpi ja jos menisi niin pysyisikö se paikallaan vai olisiko reikä venynyt liian leveäksi. Pysyi! Ja arvatkaas miten ihanalta se tuntui! Kuin olisi saanut takaisin tärkeän palasen fyysistä minuutta, joka raskauden ja imetyksen ajaksi on luovutettu vauvan käyttöön.
Napakoru on minulle tärkeä. Se voi kuulostaa hassulta, mutta se on jotenkin niin suuri osa minua, että sen puuttuminen tuntui todella ikävältä. Toivoin napakorua 13-vuotiaasta asti, ja muistan kun kahdeksannella tai yhdeksännellä yksi luokan tytöistä sai napakorun ja esitteli sitä kaikille. Vaikka se oli tuohon aikaan muotia, ei se vielä meidän koulussa kovin yleistä ollut, hän taisi olla ensimmäinen. Olin kateudesta vihreä, sillä minä olin toivonut korua jo pitkään mutta äiti ei edelleenkään suostunut. Ekan kuvan kullatun napakorun sain rippilahjaksi kummitädiltäni, siltä samalta joka suuremmin äidiltä kyselemättä vei minut pikkutyttönä hakemaan lävistykset korvakoruja varten kun sellaisia olin toivonut. Napakoru rippilahjaksi oli ehkä vinkki äidilleni, mutta äiti ei ottanut vinkistä vaaria…
Ehkä juuri senkin takia napakoru ei ole minulle ainoastaan napakoru. Kun kävin vihdoin lävistämässä napani, olin jo täysi-ikäinen ja äiti itsekin, mutta siitä huolimatta luulen että koin sen jollain tavalla yhtenä vaiheena omasta äidistä ja lapsuudesta irtautumisessa, ja siitä tuli symboli oman, itsenäisen minuuden ja myös naiseuden rakentumiselle.
Toivon että tuo nyt keikkuu tuossa kummalliseksi muotoutuneessa venähtäneessä lävistysreijässä kuitenkin mukana vielä toistaiseksi. Sitten kun olen varma että lapsilukuni on täynnä, käyn todennäköisesti kyselemässä lävistäjältä voisiko napani lävistää uudelleen jotta koru pysyisi paremmin. Ei siitä varmasti kovin nättiä enää saa, mutta se on sivuseikka. Ehkä uskaltaudun samalla ottamaan sen haaveilemani nännilävistyksenkin. (Todennäköisesti en.)
