Kuten mainitsinkin meidän alkutarinasta kertovassa postauksessani, matka tähän ei ollut kasvumatka vain Rikulle, vaan myös minulle. Jo nuoresta pitäen olin piirtänyt itselleni selkeän ja yksityiskohtaisen kuvan tulevaisuudestani, ja tutustuessani Rikuun olin itsekin eräänlaisessa tyhjiötilassa. Olin muuttanut vastikään pois ex-mieheni luota, peruttuamme muutama vuosi aiemmin häät noin kahta viikkoa ennen h-hetkeä. Asiat eivät siis olleetkaan menneet niin kuin olin ajatellut, ja se oli ensimmäinen kerta elämässäni. Joskin olin toki vielä kohtalaisen nuorikin silloin. Olin kuitenkiin päättänyt että toista kertaa en häiden järjestelemiseen ala, toista hääpukua en hommaa ja toisia hääkutsuja en ikinä lähetä. Toki entinen suhteeni oli häiden alla jo sellaisessa tilassa että järjestely ei suuremmin kiinnostanut enää silloinkaan. Olin ehkä jonkunlaisessa shokkitilassa enkä tiennyt mitä muutakaan olisin tehnyt. Onneksi peli saatiin vihellettyä poikki ja lähdin tyttäreni kanssa Lappiin koko kesäksi. Palasin kyllä takaisin ex-mieheni luo vielä reiluksi vuodeksi, mutta yhteen emme enää palanneet. Arki sujui enkä oikeastaan enää uskaltanutkaan lähteä, koska sain niin paljon kuulla etten pärjäisi kuitenkaan. En kuitenkaan lähde sen kummemmin erittelemään eroon johtaneita syitä nyt tässä.
Lähihoitajaopinnot voi ottaa joko tosissaan tai sitten ne voi hiihdellä läpi miten sattuu. (Ikävä kyllä) Minä otin kuitenkin ne tosissani, löysin oman alani ja ammatillisen itsevarmuuden myötä myös taloudellisen itsevarmuuden ja itsenäisyyden. Lähihoitajan palkka ei ole järkyttävän suuri, mutta sillä pärjää ihan hyvin. Haaveissa oli toki jo silloin jatko-opinnot, sairaanhoitajuus ja vielä kauempana haaveissa siintävä kätilöys. Mutta koen lähihoitajakoulussa kasvaneeni ihmisenä hurjan paljon, ja saaneeni myös siviilielämääni mukaani paljon sellaisia eväitä joita ilman en olisi tässä nyt. Siinä mielessä lh-koulutusta vähätellään turhaan. Suuren kiitoksen niin ammatillisesta kuin muustakin kasvusta ansaitsee myös Hämeenkyrön terveyskeskuksen vuodeosaston työyhteisö, paikka jonka koin kodikseni paljon enemmän kun minkään muun vuosiin. Lähihoitajakoulussa tapasin myös tärkeän uuden ystävän, josta myöhemmin tuli myös työkaverini. Upea vahva nainen, jonka kanssa koimme yhdessä erot, ex-miestemme luota poismuutot, lähihoitaja-opinnot, valmistumiset, hankalat suhteet ja työt. Jännää miten samoja ratoja elämämme pitkään kulkikaan.
Lapsuuteni oli hyvä. Äitini oli pääosan elämästäni sekä äiti että isä, mutta hän onnistui siinä tehtävässä niin hyvin, että en koe sen koskaan vaikuttaneen minuun mitenkään negatiivisesti. Olen aina saanut kaiken tarvitsemani ja enemmänkin. Olen kasvanut rakkauden täyteisessä tiukkojen rajojen kodissa siskoni ja äitini kanssa, isovanhempien tarjotessa naapurista melkein kuin toisen kodin. Meidät on kasvatettu vahvassa kristillisessä uskossa, pienessä kylässä Lapin erämaiden keskellä. Rakastan kotiani ja synnyinseutuani ja sieltä poismuutto oli aikoinaan tilanteen sanelema pakko eikä itseisarvo niinkuin ehkä monille muille. Tärkeimpiä arvoja elämässäni ovat aina olleet rakkaus, luonto ja eläimet. Muutin 15-vuotiaana oman hevoseni kanssa Kaustiselle opiskelemaan Kaustisen Raviopistoon hevosenhoitajaksi. Hevoset olivat intohimoni, ja huolimatta yli ysin keskiarvosta päättötodistuksessani, minua ei kiinnostanut mikään muu.
Koulu jäi kesken kun muutin ex-mieheni työn perässä ympäriinsä. Välillä olin töissä samoilla talleilla kuin hänkin, mutta yhden keskenmenon jälkeen tultuani uudelleen raskaaksi en uskaltanut enää mennä tekemään rankkaa fyysistä työtä. Jäin kotiin, ja nautin useamman vuoden kotiäitiydestä. Se oli minulle luontevaa ja helppoa, olen aina ollut hoivaajatyyppiä enkä kaivannut elämääni muuta kuin lapsen, eläimet ja kodin. Kokeilin seuraavaksi kokkiopintoja, mutta ne eivät oikein olleet minun juttuni joten kun sain Niemisen Tonilta tarjouksen hevostenhoitajan paikasta, otin sen. Työskentelin tallilla noin vuoden. Häiden perumisen jälkeen päätin että on opiskeltava jotain mistä maksetaan palkkaa jolla voi elää, ja ajattelin lähihoitajuutta päiväkotiin suuntautuen. Sain työkkäristä työhöntutustumispaikkoja ja päädyin valitsemaan niistä kuitenkin sen mikä vähiten vaikutti siltä että pystyisin tehdä sitä työkseni, eli terveyskeskuksen vuodeosaston hoiva-apulaisen paikan. Ajattelin että jos selviän siitä niin voin varmaan hakea lh-kouluun. En tiedä oliko kyse enemmän hienosta työyhteisöstä vai minulle sopivasta työstä mutta viihdyin siellä ensihetkestä asti. Hoivaaja, hoitaja, sehän minä olin aina ollut.
Postauksen otsikko on miksi minä rakastan sinua, ja se viittaa tietenkin Rikuun. Koin kuitenkin että ellei tiedä edellämainittuja asioita minusta, voi olla hankala ymmärtää seuraavia asioita.
Minulta on ehkä jäänyt puuttumaan kuva siitä mitä parisuhde voi parhaimmillaan olla. Muistan melko pienestä asti ihmetelleeni ja ihailleeni sitä erityistä kemiaa minkä olen vuosikymmenien ajan aistinut kummitätini ja -setäni välillä aina kun heidät tapaa yhdessä. Olen kokenut sen jonain sellaisena poikkeuksellisena, josta en ole oikein saanut otetta. Ex-mieheni valitsin sellaisilla kriteereillä jotka tunsin ja joista sain otteen, niin sanoakseni. Kunnollinen mies joka ei ryyppää, joka käy töissä ja ansaitsee elantonsa, haluaa lapsia ja kykenee elättämään ne, ehdottomasti minua vanhempi, pitää hevosista ja eläimistä ja omaa samantyyppiset elämänarvot. Arki sujuikin hyvin vuosia. Minä tein omat hommani kotona, hän omansa muualla. Minä hoidin kodin ja lapsen pääosin vielä siinäkin vaiheessa kun kävin myös töissä, enkä nähnyt siinä mitään kummallista. Jaoimme arjen, mutta emme sen syvällisempää. Mutta en muuta osannut kaivatakaan. Mielessäni mies ja nainen saattoivat jakaa kodin ja arjen mutta syvällisempää yhteyttä en osannut oikein ajatellakaan.
Alkuun kun juttelimme Rikun kanssa netissä, hän saattoi luontevasti siirtää keskustelun moniin aiheisiin joista en ollut kuvitellutkaan ikinä puhuvani kenenkään kanssa, ehkä korkeintaan parhaiden kavereiden, mutta ei nyt sentään kenenkään miehen! Kesti pitkään ennen kuin totuin siihen. Vielä kauemmin kesti tottua siihen että tavatessamme hän availi ovat, ei antanut minun kantaa mitään, nostaa tippuneita tavaroita tai muuta vastaavaa. Kaikkivaltainen herrasmiesmäisyys ja jopa ritarillisuus oli jotenkin kuin henkäys jostain vanhasta elokuvasta. Positiivinen henkäys minulle, kuten taustastani voi ehkä päätellä. Ajatuksissani miehet ovat kuitenkin aina olleet kuin vierasta lajia, laji jonka kanssa eletään rinnakkain mutta ei varsinaisesti yhdessä. Olen kasvanut naisten keskellä. Riku muutti käsitykseni tästä pikkuhiljaa tulemalla itsepintaisesti niin lähelle että oli pakko päästää sisään. Fyysiset tapaamiset olivat hänelle vaikeita, mutta henkisesti hän osasi avautua paljon minua paremmin. Hän on minulle läheisempi kuin kukaan koskaan, ja nyt vasta ymmärrän että niinhän sen kuuluukin olla.
Yllätykset jatkuivat yhteiselämässä. Jaksan edelleen ihmetellä niitä hetkiä kun tulemme kotiin ja koira on hajottanut roskakorin tai repinyt maton tmv. ja Riku ei oleta että sen siivoaminen on yksin minun asiani. Ja perjantaisia siivouspäiviä jotka eivät ole ainoastaan minun vastuullani. Ja sitä että hän vie itse pyykit koriin. Ja sitä että hän ei sotke vessaa. Ja sitä että hän ei jätä kaappien ovia auki. Ja sitä että hän ei jätä ruokia pöydälle mätänemään. Ja sitä että hän tekee ruokaa. Ja sitä että hän ei jätä likaisia astioita ympäri taloa. Ja sitä että hän ruokkii koiria oma-aloitteisesti. Ja sitä että hän ei tule sohvalle istumaan paskaisissa vaatteissa. Ja sitä että hän ei kävele kuraisilla kengillä talon läpi. Ja sitä että hänellä on aikaa minulle. Ja sitä että hän haluaa että hänellä on aikaa minulle. Ja sitä että hän näyttää tunteensa avoimesti. Ja sitä että halailu ja läheisyys kuuluu päivittäiseen elämään. Ja sitä että me mahdumme nukkumaan 120cm leveään sänkyyn ilman että on ahdasta. Ja monia asioita jotka lienee asiallisempaa jättää sanomatta.
Sen jälkeen kun äitini tapasi Rikun ensimmäistä kertaa, hän sanoi vihdoin ymmärtävänsä miksi olin jaksanut läpi sen monen vuoden taistelun mitä nykytilanteeseen pääseminen vaati. Se oli hienoa kuulla, sillä äiti oli monta kertaa huolissaan.
Toivon vihdoin ymmärtäväni jotain siitä oudosta ilmiöstä minkä olen pienestä asti aistinut kummieni välillä.