Voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla…

Pätkä pätkän perään, keikkaa, vuoro siellä, toinen täällä, epäsäännöllistä kolmivuoroa, pyhiä, öitä, venyviä päiviä. Hoitoalan arkea. Kuulostaa monen mielestä painajaiselta. Mutta sopii minulle kuin nenä päähän.

Vakityö maanantaista perjantaihin kahdeksasta neljään kuulostaa minun korvaani lähinnä vankilalta, jossa tukehtuisin hengiltä alta aikayksikön. On tietysti mahdollista että ajatukset muuttuvat elämäntilanteiden muuttuessa, mutta tähän mennessä en ole yhtään vakipaikkaa mistään edes hakenut. Rakastan sitä vapautta että voin mennä ja tulla miten tykkään, ottaa vaikka aamulla työvuoron jostain jos huvittaa tai pitää vapaapäivän jos haluan. Tai lähteä Lappiin viikoksi kun tahdon. Käytännössä vapaapäivien pitäminen jää ehkä usein vähemmälle, vaikka olisin sitä suunnitellutkin, ja vuoroja tulee ainakin tällä hetkellä otettua sen verran mitä opinnoilta ehtii. Mutta se on valinta juuri nyt, pidän työstäni.

Aiemmin, ollessani sinkkuna, sekä silloin kun Riku oli työttömänä ja pääsi sen jälkeen opiskelemaan ja minä vastasin perheen taloudellisesta puolesta, tein keikan sijaan pidempiä pätkiä, sekä jonkun verran keikkaa vielä päätyön ohessa. Sopiva pätkän pituus on minusta noin 3-6kk, jonka jälkeen voi aina päättää haluaako jatkaa samassa paikassa vai etsiikö jotain muuta. Muutamassa paikassa olen jatkanut pidempäänkin, ja allekirjoittanut useita pätkäsopimuksia peräkkäin. Toisissa en ole viihtynyt paria kuukautta pidempään. Koska valinnanvaraa hoitoalalla on, olen uskaltanut olla aika vaativakin työpaikkojeni suhteen. Hyvä työyhteisö, joustava työvuorosuunnittelu sekä mahdollisuus tehdä pitkiä päiviä (eli aamuvuoron perään iltavuoro) ovat itselleni mieleisiä asioita.

Erityisen tärkeänä olen pitänyt myös lähihoitajan laajaa toimenkuvaa ja sitä että päivän aikana ei tarvitse miettiä mitä sitä seuraavaksi tekisi. Työtehtäviä tulisi vuorossa olla tarpeeksi mutta ei liikaa, jotta ehtii tehdä työnsä kunnolla. Harvoin hoitoalan työpaikoissa tylsää ehtii tulla, mutta niitäkin paikkoja olen nähnyt. Haluan päästä käyttämään ammattitaitoani kaikilta osin sekä oppia uutta. Tämän takia olenkin pääosin ollut terveyskeskussairaaloissa ja kaupunginsairaaloissa joissa työnkuva ja potilasaines on monipuolista, enkä ole viihtynyt palvelutaloissa muutamaa kuukautta pidempään. Olen aina kokenut sairaalaympäristön mieluisimmaksi työpaikaksi itselleni.

Työpaikoissa joissa olen viihtynyt pidempään on tärkeää ollut myös mahdollisuus suunnitella työvuorolistalle pidempiä vapaapätkiä, ja ottaa tarvittaessa palkatonta vapaata vaikka useampi viikko. En tahdo tuntea olevani liian sidottu työhöni, vaan tahdon mennä töihin siksi koska haluan mennä. Kun Riku valmistui ja sai vakityön, jäin samantien keikkalaiseksi, vaikka viihdyin hyvin silloisessa työpaikassani. Olin tehnyt siellä jo kolme n. 4kk pätkää peräkkäin ja lisää olisi ollut tarjolla. Sain tosin muutaman viikon päästä siitä tietää myös päässeeni opiskelemaan kätilöksi, mutta olisin siis jäänyt keikkalaiseksi joka tapauksessa. Ainakin joksikin aikaa. Rikulle taas vakityö sopii, ja hän käyttää liukuvaa työaikaansakin lähinnä lähtemällä minun arkiaamuvuoropäivinä omiin töihinsä tuntia aiemmin. Ikävä puoli tässä toki on se, että saattaa mennä helposti kolmekin viikkoa niin että meillä ei ole yhtään yhteistä vapaapäivää, mutta se kuuluu yleensäkin kolmivuoron miinuspuoliin. Sitä kompensoidaan sitten ottamalla pieniä irtiottoja arjesta esimerkiksi risteily-, kylpylä- tai kartanoviikonlopuilla useampia kertoja vuodessa, sekä muutamalla pidemmällä yhteisellä matkalla.

Koen silti itseni onnekkaaksi työn osalta moneltakin kantilta. Työttömänä ei tällä alalla tarvitse olla ellei halua, ja työpaikan vaihtaminen on helppoa. Palkka ei ole suurensuuri mutta silläkin pärjäisi. Minulla ei ole koskaan varsinaisesti ollut taloudellista pakkoa täyspäiväiseen töissäkäyntiin, mikä mahdollistaa juuri sen että olen voinut rauhassa nauttia pätkätöiden ja keikkavuorojen positiivisista puolista. Kun menot ovat tarvittaessa supistettavissa pieniksi ja osaa säästää, vähemmälläkin pärjää. Työni on myös mielekästä, haastavaa ja tärkeää. Tällä hetkellä nautin arkivapaista sekä pyhä- ja yötöistä, mutta en toki tiedä onko kolmivuorotyö kuitenkaan sitä mitä tekisin loppuikäni. Ainakaan jatkuvasti.

Jos töihin ei ole kiva mennä, kannattaa mielestäni vakavasti harkita olisiko mahdollista vaihtaa työpaikkaa tai jopa alaa. Sen verran suuren osan elämästämme iso osa meistä kuitenkin työpaikallaan viettää, että kyllä siinä olisi syytä olla jotain mieltäkin.

This entry was posted in Yleinen.

Vastaa