Vanhemmuuden haasteita

En ole elänyt päivääkään aikuisiästäni olematta vanhempi. Joku voisi jopa sanoa että siirryin vanhemmuuteen melkein suoraan lapsuudestani. Se oli oma valintani, ja pidän sitä edelleen omalla kohdallani oikeana ja parhaana valintana koskaan. Tänä vuonna tyttäreni täytti 10 vuotta, ja pohdin äitiyden vuosikymmentä lähemmin eräässä aiemmassa kirjoituksessani, jonne voit klikata tästä.

Läheskään kaikki eivät ole edes ajatuksen tasolla valmiita äideiksi 17-vuotiaina, eikä kaikkien elämäntilanne anna sille mahdollisuutta vaikka näin olisikin. Onneksi tilanne kohdallani oli silloin kaikinpuolin otollinen lapsen tulla, ja pystyin toteuttamaan elämäni suurimman haaveen varhaisessa vaiheessa. Usein kuulee puhuttavan että lapsi tuo tullessaan suuren muutoksen elämään ja siihen sopeutuminen voi olla välillä vaikeaa. Omalta kohdaltani voin kuitenkin todeta, että Yasmina sujahti arkeeni ja elämääni hyvin sulavasti. Olin nuori, simppeliin elämään tottunut pohjoisen tyttö. Olin hoitanut lemmikkejä ja kotieläimiä sekä paljon myös siskoani koko ikäni, ihan omasta halustani, ja hoivaaminen ja muista vastuun kantaminen oli minulle yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Elämääni ei myöskään kuulunut juhlimista tai matkustelua, tai muuta vastaavaa mitä lapsi olisi jotenkin häirinnyt, enkä sellaisia ollut koskaan edes kaivannut. Nuorena asiat ottaa vastaan sellaisina kuin ne tulevat, ja huomisen turha murehtiminen on vähäistä. Minulla ei ollut kiire mihinkään. Kuten kirjoitin jo aiemmin, koen että nuoruuden huolettomuuteni on käytetty parhaalla mahdollisella tavalla ja olen kiitollinen että sain käyttää sen juuri näin.

Vanhemmuus myös kasvaa ja kehittyy lapsen mukana, ja 10-vuotiaan äitiys on kovin erilaista kuin se tiivis symbioosi missä äiti ja vauva viettävät ensimmäiset vuodet. Yasmina myös viettää koulun takia enemmän aikaa isällään, mikä myös tuo oman erilaisuuden tämänhetkiseen äitiyteeni. Aikuisuus on tuonut myös elämääni muita uusia asioita. Opiskelut, työssäkäynti ja harrastukset vievät aikaa, mutta ovat myös minulle tärkeitä. Olen löytänyt oman alani sekä innon opiskella sitä lisää. Myös nykyinen parisuhteeni on erilainen. Se ei ole vanhemmuussuhde, vaan se on parisuhde. Olemme olleet yhdessä useamman vuoden, ja olemme tiivis pari. Viihdymme yhdessä myös kahdestaan, ja teemme paljon asioita yhdessä. Olemme tottuneet ottamaan pieniä hemmottelubreikkejä arjesta milloin missäkin, romanttisia kylpyläviikonloppuja, illallisia, elokuvailtoja. Vaikka olen edelleen rauhaa rakastava kotihiiri, minulla on nykyään elämässäni paljon muutakin kuin vanhemmuus.

17-vuotiaana ollessani raskaana, en koskaan kyseenalaistanut tai miettinyt miten äitiys muuttaisi minua tai elämääni tai miten siitä selviytyisin. En myöskään miettinyt kykenisinkö olemaan paras mahdollinen äiti lapselleni, vaan pidin sitä itsestäänselvänä. Kuuluu varmasti myös nuoruuden naiiviin uskoon itseensä ja siihen että kaikki sujuu hyvin. Tiesin että pystyn antamaan itseni tulevalle vauvalle 110-prosenttisesti ensimmäisiksi vuosiksi. Sellainen on harvoin mahdollista, eikä usein välttämättä edes suositeltavaa. Minun ei kuitenkaan tarvinnut ajatella opintoja, töitä tai ikääni, sillä tiesin olevani sen verran nuori että ehtisin sen kaiken myöhemminkin. Parisuhteen kannalta en edes osannut ajatella, enkä myöskään lapsen ja isän suhteen kannalta. Minulla ei myöskään ollut muita lapsia joiden sopeutumista ajatella. Vaikka tällä kertaa on moninverroin paremmat taloudelliset resurssit tarjota vauvalle kaikkea mahdollista, huomaan välillä miettiväni että ovatko ajalliset resurssini kutistuneet samaa tahtia?

Olen pohtinut Yasminan vauva- ja taaperoikää viime aikoina paljon, sillä sisälläni kasvava uusi pieni ihme syntyy hyvin erilaiseen tilanteeseen kuin isosiskonsa aikanaan. Vaikka odotan häntä yhtä suurella innolla ja rakkaudella kuin ensimmäistä lapsostani, reilun vuosikymmenen aikana kertynyt elämänkokemus tuo odotukseen myös negatiivisen painolastinsa. Tieto lisää tuskaa, kuten sanotaan. En enää osaa suhtautua elämään 17-vuotiaan luottamuksella ja huolettomuudella, enkä ole yhtä varma äitiydestäni kuin silloin. Vauva syntyy opintojen keskelle, tilanteeseen jossa pitäisi valmistua mahdollisimman nopeasti, kerätä rahaa oman talon ostamista varten, mutta samalla pitäen mielessä että täytän ensi vuonna jo 30 vuotta. Opiskelemani ammatinkin puolesta tiedän varsin hyvin että naisena aikani lastensaantiin on rajallinen. Helsinki asuinpaikkana asettaa omat stressin aiheensa kuvioon, sillä eihän tämä mikään ideaali paikka ole lapselle kasvaa, ja se lisää painetta niin ASP-tilin kartuttamiseen kuin opintojen suorittamiseenkin. Lisäksi pitää huolehtia siitä, ettei isosisko tunne itseään syrjäytetyksi kun taloon tulee uusi vauva. Pitää myös muistaa pitää huolta parisuhteesta ja antaa myös isän muodostaa suhde tulevaan lapseensa. En saa tällä kertaa omia vauvaa kokonaan, äiti+vauva -yksikön sijaan meidän pitää kasvaa perheenä. Lisäksi päässäni pyörivät hintatietoineen tuhannet hommattavat asiat, joiden tulee tietenkin olla viimeistä huutoa. Meillä on edessä ennen vauvan syntymää vielä asunnon- ja auton vaihto. Kolmio ei enää riitä meille, ja kätevä kaupunkiauto on liian pieni. En ehkä oikeasti usko että vauva välittää siitä ovatko hänen huoneensa kalusteet ja muut tarvikkeensa ja vaatteensa tismalleen samaa toisiinsa sointuvaa väriä, tai siitä että menopelinä on juuri se Volvo XC90, mutta jostain syystä näillä asioilla on nykyään minulle väliä vaikka vuosikymmen sitten ne eivät edes käyneet mielessä… 

Onneksi tiedän myös että pystyn edelleen löytämään itsestäni sen 17-vuotiaan tytön silloin kun sitä eniten tarvitsen, silloin kun itse itselleni asettamat vaatimukset alkavat kasvaa kohtuuttoman suuriksi. Jos selvisin silloin, niin eiköhän se suju nytkin. Kun pohdinta ja suunnittelu alkaa pääni sisällä yltyä liian intensiiviseksi, palaan mielessäni hetkeksi yhteen niistä monista maailman seesteisimmistä syyspäivistä edellisen raskauteni ajalta, kun istuimme rakkaan, nyt jo edesmenneen Ämmini kanssa yhdessä kutomassa. Aivan hiljaa. Puikkojen kilistessä ei tarvittu sanoja. Olenhan aikaa sitten jo saanut omalta äidiltä ja isoäideiltä kaiken sen mitä äitiyteen oikeasti tarvitaan.

Vastaa