Neonatologinen lastenosasto (vastasyntyneiden os.)

Lasten ja nuorten hoitotyön harjoittelu ohi! Ja se siis oli juurikin siinä unelmaharkkapaikassa, johon pääsyä jännitin sen Jobiili-sekoilun aikaan… Mutta ehdin siis onneksi napata sen eikä Jobiilikaan sekoilullaan lopulta onnistunut estämään minua pääsemästä sinne. 😀 Kyseessä oli siis neonatologinen lastenosasto, eli suomeksi sanottuna vastasyntyneiden osasto. Olen viimeiset 6 viikkoa pyöritellyt keskimäärin noin parin kilon kokoisia ihmislapsia päivittäin! Osaston potilasmateriaali koostuu keskosista, sairaista vastasyntyneistä, HAL-vauvoista ja muista sairaalahoitoa tai tehovalvontaa vaativista vastasyntyneistä. Osa tulee suoraan synnytyssalista, osa tehon kautta, osa päivystyksestä. Synnyttäneitä äitejä osastolla ei siis hoideta, vaikka vanhempien toivotaankin itse osallistuvan vauvansa hoitoon mahdollisimman paljon.

Parempaa ja mielenkiintoisempaa harkkapaikkaa en tosiaan tähän kohtaan olisi voinut toivoa, vaikka se myös jännitti enemmän kuin mikään aiempi. Ennen harkkaa pohdiskelin ajatuksiani lähihoitaja-koulun ensimmäisestä harjoittelusta, joka oli päiväkotiharkka. Siellä minulle avautui jotenkin todella rankasti se että lasten kohtalot koskettavat paljon enemmän kuin muut, ja tämän takia pohdin paljon etukäteen miten ammatillinen suhtautuminen tulee sujumaan. Vauvojen hoitoontulon syyt kun eivät aina ole hoitajallekaan henkisesti helpoimpia käsitellä, ja esimerkiksi HAL-vauvan tai vaikkapa pahoinpidellyn vauvan kohdalla joutui kyllä välillä hetken järjestellä omia ajatuksiaan. Asioita ei voi viedä kotiin mukanaan niin että niitä jäisi murehtimaan. Tämä oli myös ensimmäinen harjoittelupaikka, jossa minulla oli edessä todella paljon uutta opittavaa ihan konkreettisestikin. Lähihoitajan työkokemuksen ansiosta sairaalaympäristö on tuttu, ja aiemmat harkkapaikat ovat enemmän olleet syventymistä, kun tämä taas oli hyppy täysin uuteen maailmaan. Jouduin aloittamaan ihan keskosen käsittelyn alkeista.

Opitun osalta en oikein tiedä edes mistä aloittaa, niin paljon sitä on. Käsittelyä ja hoitoa, vitaalien ja hengityksen seurantaa, erilaisia hengitysapulaitteita ja seurantamonitoreja, vanhempien ohjausta, syöttämistä, kasvun ja kehityksen seurantaa, lääkehoitoa, kirjaamista… Mutta suurimpana pintaan nousee kuitenkin se että pystyn siihen. Olen tarpeeksi vahva välittämään työaikana, mutta jättämään surkeammatkin kohtalot taakseni osaston oven sulkeutuessa. Se on välttämätön kyky jos ei halua palaa loppuun. Vauvat ovat kuitenkin aivan erityisen lähellä sydäntäni. Onhan siinä jotain todella etuoikeutettua päivä toisensa jälkeen seurata pienten ihmisten elämän ensihetkiä ja olla mukana auttamassa pienet tiukemmin elämänsyrjään kiinni.

Harjoittelujakson päätteeksi minulle tarjottiin osastolta kesäksi sairaanhoitajan sijaisuutta jonka tietysti otin ilomielin vastaan. Se tulee olemaan ensimmäinen kerta kun teen sairaanhoitajan sijaisuutta, sillä saan siihen vaadittavat opintopisteet kasattua juuri ennen kesää. Jännittävää, mutta odotan kesää innolla! Saan siitä arvokasta työkokemusta, ja näin vaativalla osastolla on myöskin vielä paljon lisää opittavaa vain kuuden viikon harjoittelun jälkeen.

Ja vauvoja, koko kesä täynnä vauvoja!

Vuosikymmen äitiyttä

Tällä viikolla kun tyttäreni täytti 10-vuotta, minulla tuli täyteen 10 äitiyden vuotta. Kuuntelin eräänä päivänä viime viikolla töihin ajellessani radio-ohjelmaa jossa juontajat kyselivät ihmisiltä mitä heistä piti tulla isona. Aloin itse pohtia samaa kysymystä. Mitä minä lapsena ajattelin että teen isona? Hevosharrastuksen myötä haaveammatiksi muodostui yläasteiässä ravihevostenhoitaja tai ravivalmentaja, mutta entä lapsena? Silloin kun ei ollut mitään käsitystä siitä mitä ylipäänsä voisi tai ei voisi tehdä? Silloin kun ihmiset haaveilevat astronauttien tai prinsessoiden kaltaisista asioista? En oikein saanut päähäni mitään, mitä olisin suunnitellut tekeväni isona. Pohdin asiaa vielä töissä istuessani potilashuoneessa syöttämässä vajaan parin kilon kokoista keskosvauvaa, ja silloin sen yhtäkkiä tajusin. En haaveillut lapsena kätilön, sairaanhoitajan tai lastenhoitajan ammateista, enkä mistään muustakaan. Lapsuuden haaveeni ja suunnitelmani on ollut niin tavallinen, arkinen ja itsestäänselvä että sitä piti oikein miettiä ennen kuin edes tajusin sen haaveeksi. Ainoaksi selkeäksi ja suurimmaksi haaveeksi.

Isona minusta piti tulla äiti.

Itsestäänselvä suunnitelma äitiydestä näkyi läpi koko lapsuuteni nukkeleikeissä, joita leikimme siskoni kanssa pitkään ja paljon. Olen aina ollut hoivaaja kaikella tavalla, joten heti kun siihen tarjoutui mahdollisuus niin keräsin itselleni niin paljon hoivattavia lemmikkejä kuin vaan mahdollista. Koiria, kissoja, kaneja, hevosia. Yläasteiässä kaikki aikani kului naapuritallilla omaa ja muiden hevosia hoitaessa sekä kotona koirien, kissojen ja kanien parissa. Uuden isäpuolen mukana tullut vauvaikäinen pikkuvelipuoli oli lahja taivaasta ja manguin äitiäkin tekemään vielä yhden. Vielä ehtisi jos pistäisi toimeksi. Lupasin pyhästi hoitaa sitä ja jäädä kotilukioon. Sisarusta en enää saanut, mutta 15-vuotiaana Kaustisen Raviopistoon lähtiessä minulla oli kaksi tavoitetta. Raviajoluvan suorittaminen ja tulevan lapseni isän löytäminen.

Ennen sitä raskautta joka johti tyttäreni syntymään kävin läpi yhden aikaisen keskenmenon, jonka takia pelkäsin lapsen menettämistä oikeastaan koko raskauteni ajan. Menin neuvolaan vasta 13 viikon virtsanpylvään jälkeen, enkä koskaan tehnyt edes raskaustestiä. Olin silloin 17-vuotias, mutta en tajunnut olevani mitenkään erityisen nuori äiti ennen kun neuvolan terveydenhoitaja alkoi puhumaan ylimääräisistä ultrista ynnä muista joihin olisin oikeutettu koska olin alaikäinen. Alaikäinen? Nojuu, niinpä kai, mutta omassa mielessäni olin enemmän kuin kypsä perheenäidin elämään. Olin muuttanut kotoa pois jo kaksi vuotta aiemmin ja äitiyshän oli se suurin asia mitä olin elämältä toivonut. Minua ei pelottanut mikään synnytykseen tai äitiyteen liittyvä, ainoa pelkoni liittyi edeltävään keskenmenoon ja lapsen menettämiseen. Muuten luotin kehooni ja siihen että elämä kantaa. Pidän sitä oikeastaan nuoruuden siunauksena koska nykyään olisin varmaan suorastaan hysteerinen… Tiedän jo liian hyvin mikä kaikki voi mennä pieleen.

 Minusta tuli äiti 18-vuotiaana TAYSin synnytysosastolla kun sain syliini kaikkien oppikirjojen mukaisen 3,5 kiloisen puolimetrisen käärön yhtälailla oppikirjan mukaan sujuneen synnytyksen jälkeen. Äitiys oli minulle luontevaa ja elin mielelläni siinä lämpöisessä symbioosissa lapsen kanssa ensimmäiset vuodet. Minä en kaivannut mitään muuta elämääni. Inhoan stereotypioita teiniäideistä jotka sysäävät lapsen omille vanhemmilleen ja lähtevät itse juhlimaan. Asuin yli 900km päässä omasta suvustani ja 450km päässä lapsen isän suvusta, ja ensimmäisen vuoden aikana puolen tunnin juoksulenkki oli pisin aika jonka olin erossa lapsestani. Ensimmäinen yö jonka lapsi vietti muualla kun jommankumman vanhemman kanssa oli kun hän 5-vuotiaana meni mummulaan.

Olin pitkään vielä nuoremman näköinen kun mitä oikeasti olin, joten olen kokenut paljon ihmettelyä ja voivottelua siitä kuinka nuorena olen tehnyt lapsen. Eniten maailmassa minua ärsyttää se oletus että lapsi ei voi olla muu kuin vahinko koska olen ollut niin nuori. Punainen savu nousi korvistani kun lastenvalvoja kysyi lapsen isältä oliko hänkin sitä mieltä että lapsi on suunniteltu.

Olin onnekas sillä minulla oli mahdollisuus pitkään kotiäitiyteen, ja pitkiin vapaisiin kesiin vielä senkin jälkeen.

Äitiyden ensimmäinen vuosikymmeneni on ollut värikäs, täynnä kauneutta ja ylpeyttä upeasta tyttärestäni, iloa hienoista kokemuksistamme ja eletystä elämästä. Olemme saaneet kokea ja nähdä paljon. Minun nuoruuteni ja sen tuoma vapaus on antanut meille niin monia mahdollisuuksia joita myöhemmän, aikuiselämän oravanpyörä vastuineen ei ehkä enää nykyään soisi. Meillä on ollut vapaus mennä ja tulla yhdessä ilman huolta huomisesta, töistä, lainoista ym… Minun nuoruuden huolettomuus on käytetty parhaalla mahdollisella tavalla.

 

Kouluikään tuleminen vei tietenkin ison osan vapaudesta, mutta se on osa kasvua ja elämän kiertokulkua.

Äitiyden seuraava vuosikymmen on varmasti ensimmäistä rankempi monestakin syystä. Murrosikä ja aikuiseksi kasvaminen on harvoin helpoin vaihe elämässä, ja vaikka en pysty tarjoamaan omalle tyttärelleni sitä varten yhtä suojaisaa ympäristöä kun oma kotikyläni pohjoisessa, niin toivon että hän säästyy kaikelta maailman pahuudelta mahdollisimman pitkään, löytää oman tiensä ja kasvaa vahvaksi naiseksi joka vaalii myös verenperintönä saamaansa Lapin muijan puolikasta itsessään.

”Pohjoisen lauluja lapseni laula,

kylmän kukkia vaali

Huurretta tuikkivan tunturituulen sulle lauhaksi suostutan”

Souvarit, Kylmän kukkia

Uutta ilmettä kotiin. :)

Sain tässä eräänä viikonloppuna yhtäkkisen inspiraation sisustaa kotia uudelleen. 😀 Johan se on useamman vuoden näyttänyt samalta! Ajatus on toki ollut mielessäni pidempään, mutta toteutus tapahtui yhtäkkisesti. 😀  Olen suunnitellut sisustuksen alunperinkin niin että se on helppo muuttaa pääosin vaihtamalla tekstiilejä, joten se on kohtuullisen helppoa. Rakastan Ikeaa, ja olen aina ostanut lähes kaiken sisustustavaran sieltä. Mielestäni hinta-laatusuhde on loistava verrattuna moneen muuhun liikkeeseen, ja sieltä löytää kaiken yhdestä paikasta! Ainakin minulla Ikean tavarat ovat tosiaan myös kestäneet kauniina sen aikaa kun olen niitä halunnut katsella, ja tälläkin kertaa saatiin suurin osa tavarasta myytyä vielä eteenpäinkin nettikirppareilla. Minä en jaksa katsella samaa sisustusta kovin monta vuotta, ja kodin ulkonäkö on kuitenkin tärkeä asia.

Entinen sisustuksemme oli kirkas ja terävä. Jokaisessa huoneessa oli oma kirkas tehostevärinsä yhdistettynä mustavalkoiseen pohjaan. Kuvioista en juurikaan piittaa, mutta jos jokin kuvio oli niin se oli tarkkarajainen ja selkeä. Yleisilme oli jopa leikkisä ja karkkimainen. Pidin siitä todella, mutta kaikkeen kyllästyy.

Makkarin tehostevärinä oli oranssi, keittiön vihreä, vessoissa sininen…

 

…ja olohuoneessa kirkas pinkki.

 

Nyt halusin kuitenkin jotain vähän rauhallisempaa, hiljaisempaa ja pehmeämpää. Ajatus sisustuksen uusimisesta on kytenyt päässäni jo jonkun aikaa, eikä se ole vielä valmis, sillä keittiö ja vessat ovat vielä suunnittelun alla. Luultavasti laitetaan ne valmiiksi vasta kun tämänhetkinen työharjoitteluni vastasyntyneiden osastolla päättyy, sillä se on intensiivistä ja vie aikaani, etenkin kun lisää päälle omat työt ja muut jutut. Meillä ei edes ole ollut yhteistä vapaapäivää ainakaan kolmeen viikkoon…

Olkkari ja makkari valmistuivat kuitenkin yhdessä viikonlopussa ennen harkkani alkua, ja ovat kyllä aika kivat vaikka itse sanonkin! Pientä hiomista teen vielä seuraavan Ikea-reissun yhteydessä, mutta tässäpä ne. 🙂

Olohuoneen perusvärit ovat nyt valkoinen ja harmaa. Kuviota on tuotu koristetyynyihin ja verhoihin, maltillisesti, mutta sekin osaltaan pehmentää aiempaa terävyyttä. Hyvin vaalea vanha roosa toimii niin sanottuna tehostevärinä, mutta sitä ei ole tuotu mihinkään liikaa. Yleistunnelma on nyt rauhallinen ja pehmeä, romanttishenkinen, mutta vastaa silti omaa sisustusmakuani.

Pehmeyttä tuomassa on myös koko seinän peittävät valkoiset valoverhot, joiden kuvio on röyhelömäinen köynnös. Mustien säilytyslaatikoiden tilalle on vielä tarkoitus vaihtaa harmaat, niitä ostan lisää seuraavalla Ikea-reissulla. Seinälle saatiin mustavalkoinen canvastaulu lempihääkuvastamme. 🙂 Se sopii mielestäni seinälle täydellisesti! (Se ei näy vielä tässä aiemmin otetussa kuvassa, kts. ylempää)

Makuuhuoneessa jatkuu tismalleen sama teema. Myös värit ovat samat. Taustalla näkyvään kaappiin tulee vielä myös mustien laatikkojen tilalle harmaat, kunhan ne ehditään hommata. Seinälle on myös tulossa jokin taulu, kunhan saan sen valittua.

Romanttinen, pehmeä ja kutsuva. Rauhallinen ja turvallinen. Verhojen köynnöskuvio jatkuu myös täällä koristetyynyissä ja pöytälampuissa. Matto ei näy kuvissa, mutta se on samanlainen kuin olohuoneen pörrömatto, mutta pienemmässä koossa.

Kaikenkaikkiaan olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen, ja olen viettänyt useita hetkiä vaan katsellen ja ihaillen uutta ilmettä. Makuuhuone ja olohuone uusiutuivat hieman alle tuhannella eurolla, ja oletan että keittiö ja vessat nielevät yhteensä suunnilleen sen saman summan. Mielestäni hyvin kohtuullista, ja pienelläkin summalla sai kuitenkin aikaan melkoisen muutoksen! Loppuun lisään vielä ennen ja jälkeen-kuvat molemmista huoneista.

 

Sairaanhoitajaksi kasvaminen

Opiskelen kätilö-sairaanhoitajan kaksoistutkintoa ja olen pohjakoulutukseltani lähihoitaja. Ylpeä lähihoitaja. Lähihoitajuus on yleisesti aika paljon väheksytty ja jopa parjattu ammatti ja koulutus. Itse valmistuin vuonna 2013 ja olen tehnyt lähihoitajan töitä terveyskeskussairaaloissa ja kaupunginsairaaloissa siitä asti. Olen ylpeä ammattitaidostani, se on monipuolinen ja olen saanut työpaikkoja ajoittain vaihtamalla ja keikkaa tekemällä paljon uusia kokemuksia ja taitoja matkan varrella. Koulutus on se perusta minkä pohjalta omaa ammatti-identiteettiä ja -taitoa lähdetään kasvattamaan ja kerryttämään, ja jo koulutus itsessään on tietenkin matka.

Olen siis vuosien ajan identifioinut itseni lähihoitajaksi, joten matkani sairaanhoitajuuteen eroaa varmasti sellaisen opiskelijan matkasta joka lähtee esimerkiksi suoraan lukiosta opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Kätilökoulutuksessa on kaksi vaihetta joista ensimmäisessä opiskellaan sairaanhoitajan tutkinto-osat ja sen jälkeen siirrytään kätilöopintoihin. Olen nyt itse siinä vaiheessa että tämän kevään jälkeen saan luvan tehdä sairaanhoitajan sijaisuuksia, eli sairaanhoitajan perusopinnot ovat takana ja siirryn kätilöopintoihin.

Ensimmäinen vuosi opinnoissa tuntui aika pitkälti vanhan kertaamiselta. Olen päässyt ja erityisesti hakeutunutkin lähihoitajana sellaisiin työpaikkoihin joissa lähihoitajan työnkuva on ollut laaja, ja useimmiten eronnut sairaanhoitajan käytännön työnkuvasta vain iv-lääkityksen osalta, joten esimerkiksi kädentaitoni moniin erilaisiin hoitotoimenpiteisiin ovat olleet hyvät jo alunperin. Toki sh-opinnoissa mentiin teoriapuolella syvemmälle ja sain paljon lisää uutta taustatietoa työskentelyyn, ja onneksi sisätautiharjoittelussa myös hyvää treeniä iv-lääkityksen ja nesteytyksen toteuttamisessa.

Viime syksy oli todella tiukka mutta antoisa. Kirurginen harjoittelu oli mielenkiintoinen ja siinä pääsin näkemään ihan uutta puolta sairaanhoidosta. Otin myös muutaman ylimääräisen kurssin, tarkoituksenani siis ihan se että saisin sh-opinnot kasaan ensi kesään mennessä. Sen takia syksy olikin aika vauhdikas, ja uutta tietoa ja taitoa tuli todella paljon lisää. Samalla alkoi ajatuksissa jo häämöttää sairaanhoitajuus.

Sen lisäksi että tämä matka on minulle kasvu uuteen ammattiin, se on myös tavallaan luopumisprosessi. Jotta voin kasvaa sairaanhoitajuuteen, minun on tavallaan päästettävä irti lähihoitajuudesta, ja tämän oivalsin oikeasti vasta viime syksynä. Lähihoitajuus on loistava pohja sairaanhoitajuudelle ja antaa siihen erilaista näkökulmaa joka tulee olemaan aina työssäni rikkaus ja voimavara, mutta siihen ei silti voi jäädä roikkumaan. En tiedä avautuuko tämä ajatus kenellekään muulle kuin sellaiselle joka on itse ollut samassa tilanteessa, mutta toivon voivani hieman avata sitä. Koska ensimmäinen vuosi opintoja ei juurikaan tuonut minulle kokonaan uusia asioita, huomaan että en vielä tullut suuremmin ajatelleeksi tätä puolta opinnoista. Sitä henkistä puolta, oman ammatti-identiteetin rakentumista. Ajattelin ehkä vähän niin että hoitaja kun hoitaja, ja olenhan minä hoitaja ollut jo vuosia. Tavallaan se on noinkin, mutta tavallaan se ei kuitenkaan ole.

Ensimmäisen kerran tämä alkoi avautua minulle kirurgisen harjoitteluni aikana. Minulla oli ohjaajina kaksi erittäin ammattitaitoista ja mukavaa ihmistä, toinen lähihoitaja ja toinen sairaanhoitaja. Olisin silloin toivonut että molemmat ohjaajani olisivat olleet sairaanhoitajia, mutta näin myöhemmin ajatellen se olikin tältä kannalta hyvin arvokas asia että näin ei ollut. Molempien käytännön työnkuva oli aikalailla sama, lukuunottamatta tietysti iv-lääkitystä ja siellä myös N-lääkitystä. Olen itsekin joskus työpaikoillani ohjannut sh-opiskelijoita koska lukiopohjalta tulleille tekee hyvää oppia lähihoitajan kanssa perushoitoa, mutta minulla ei ollut sitä tarvetta. Sen sijaan oma tarpeeni avautui minulle vasta ajan myötä: minulle teki hyvää nähdä erilainen lähtökohta, lähestymistapa ja ajatusmaailma. Sen ansiosta pystyin vihdoin antaa itseni tarkastella itseäni kriittisemmin ja huomata takertuneeni melko itsepintaisestikin siihen että minun ei enää tarvitse keskittyä ammatti-identiteetin kehittämiseen, koska minä olen jo hoitaja. Sillä minä olen ollut lähihoitaja, perushoitotyön ammattilainen, lähellä ihmistä, potilasta, tärkeä ja ammattitaitoinen siinä omassa osassa suurta terveydenhuollon ja sairaanhoidon kokonaisuutta. Mutta se ei kuitenkaan olekaan aivan sama osa mikä sairaanhoitajalla on, vaan sairaanhoitajan toimenkuva on kuin onkin laajempi vaikka näennäisesti se ei aina juurikaan poikkea. Katsantokanta on kuitenkin laajempi, sen tulee ollakin laajempi. Myös vastuu on laajempi. Jos jään kiinni lähihoitajan näkökulmaan asioista, minusta ei tulekaan hyvää sairaanhoitajaa. Olen silloin hyvä lähihoitaja. Voin olla erinomainen lähihoitaja, mutta jos takerrun kiinni siihen, en kehity hyväksi sairaanhoitajaksi.

Olen monta kertaa harmitellut sitä että vaikka olen saanut opiskeluryhmästäni hyviä ystäviä, niin näiltä osin oma kehittymiseni kulkee eri reittejä kuin heillä. Minulla on myös läheinen ystävä lähihoitajakoulusta jonka kanssa ollaan juteltu läpi kaikkia mahdollisia ammatissa vastaantulleita asioita niin lh-opintojen aikana kun niiden jälkeenkin. Sellainen reflektointi on todella tärkeää ja arvokasta. Tällä hetkellä minulla ei kuitenkaan ole ketään joka kävisi läpi samanlaista oppimisprosessia kuin itse. Opiskelukavereiden kanssa voi jutella läpi tietyt asiat, mutta heidän matkansa on erilainen. Se ei välttämättä ole sen vaikeampi tai helpompi, mutta haasteet vain ovat näiltä osin vähän eri kohdissa omaa oppimista.

Kätilöksi kasvaminen on vielä varmasti aivan oma prosessinsa, ja sitä olen odottanut innolla alusta asti. En kuitenkaan tajunnut että tässä välissä minunkin on myös kasvettava sairaanhoitajaksi.

Putkiremonttihelvetti

Kukaan ei tykkää putkiremontista. Se on kamalaa ja rasittavaa ja kestää. Tiedän tämän. Mutta silti, asiat voi mielestäni tehdä hyvin, vähän sinne päin, tai sitten jopa todella huonosti. Meidän remontin ilmoitettiin kestävän 4 viikkoa. Selvä, hommasimme koirille hoitajan koska asunnostamme ei löydy huonetta jossa koirat olisivat voineet olla poissa työmiesten tieltä päivisin. Tällä hetkellä kuitenkin eletään putkiremontin kahdeksatta viikkoa, ja minun hermoni alkavat pikkuhiljaa katketa… Tämän piti olla remontti joka ei paljoakaan häiritse asukkaita ja asunnoissa voi sen aikana elää lähes normaalisti.

Useamman pienemmän hermoromahduksen jälkeen lopulliset kilarit vedin siinä vaiheessa kun tulin eräänä neljännen viikon iltapäivänä töistä kotiin ja löysin asuntomme ulko-oven porraskäytävään asti avoimena eikä yhtään työmiestä näkynyt missään. Kuka tahansa olisi voinut kävellä sisään! Kukaan ei myöskään tullut enää sen illan aikana paikalle, joten jos olisimme esimerkiksi olleet matkoilla, ovi olisi saanut olla auki ties kuinka pitkään… Tämän jälkeen ilmoitin että meille ei enää tulla ilman että olen itse paikalla. Toki myös siksi että koirilla ei enää ollut hoitopaikkaakaan kun sovittu aika venyi ja paukkui. Firman johto tuntui ymmärtävän asian, mutta tieto kulki todella huonosti työmiehille asti. En ihmettele, sillä itsekin sain yrittää kommunikoida lähinnä Google kääntäjän avulla heidän kanssaan…

Sitä ennen oli mm. ilmoitettu työmiesten suojaavan remonttihuoneet. No suojasivatko? Eivät. Me suojasimme ne itse sen jälkeen kun tulimme ensimmäisen kerran kotiin ja kaikki paikat olivat pölyssä ja paskassa. Tämän jälkeen he repivät laittamiamme suojia surutta pois, tuntui että melkein tahallisesti. Sen saimme sentään loppumaan olemalla yhteydessä työnjohtoon. Työmiehillä oli sosiaalitilat kellarissa. Käyttivätkö he niitä esimerkiksi wc-asiointeihinsa? Eivät. Minä siivosin meidän pöntöstä heidän kusiaan. Remonttifirma kertoi myös tekevänsä loppusiivouksen sen jälkeen kun sotkua aiheuttava työ loppui, sekä pitävänsä huolen suojaamalla paikkoja ja tarvittaessa siivoamalla myös muulloin, että sotkua asuntoon ei jäisi. Siivosivatko he paikkoja välillä? Eivät. Yhden kerran yksi siivooja kävi imuroimassa lattiaa, toisen kerran he pesivät keittiön ja käytävän lattiat. Minä pesin vessoja aikalailla päivittäin, jotta siellä voisi edes hengittää. Tekivätkö he loppusiivouksen? No eivät tehneet, eivät minkäänlaista, itsellehän se jäi. Myös remontista tiedottaminen oli aivan olematonta. Sinä päivänä kun remontin oli ilmoitettu loppuvan, meille ei kerrottu mitään sen jatkumisesta. Toki näimme että kattoa ei ollut ja lattiapahvit olivat paikoillaan, mutta kukaan ei tullut kysymään miten järjestetään asia kun ensi viikolla pitäisi jatkaa vielä tai edes ilmoittamaan että remontti jatkuu.

Eletään tosiaan kahdeksatta viikkoa ja tänään saivat laitettua kattoihin viimeiset ilmastointisuojukset. Valmis remontti ei silti ole, sillä ilmastoinnissa on mennyt joku todella pahasti vikaan ja lattiaviemäri puskee ajoittain monta tuntia kerralla kylpyhuoneeseen sisälle kitkeriä, voimakkaita viemärikaasuja jotka eivät taatusti ole kovin terveellisiä. En voi pitää siellä vaatteita tai pyyhkeitä koska haju on niin voimakas että se tarttuu kaikkeen. Sitten se taas häviää joksikin aikaa. Olen yrittänyt peittää viemäreitä kelmulla, mutta ne eivät pysy paikallaan koska viemäristä tuleva tuuli on niin voimakas että se puhaltaa ne pois paikoiltaan.

En usko että tämä voi olla normaalia, mutta ilmastointiputkia tänään laitelleen työmiehen mukaan ratkaisu on avata välillä ikkunaa jotta uusi, tehokkaampi ilmastointi ei vedä viemäristä alipaineen takia korvaavaa ilmaa. No, kylpyhuoneessa ei ole ikkunaa enkä voi pitää ovea auki silloin kun haju tulee koska haju veisi tajun ja haisettaisi koko talon. Se myös tulee vaikka ovi olisi auki… Olisin niin toivonut että viemäri olisi puskenut kaasut sisälle tänään samaan aikaan kun he olivat paikalla, mutta ei se tietenkään sattunut juuri silloin… Haju on todella sellainen että siinä ei voi hengittää. En puhu mistään pienestä viemärin tuoksahtamisesta. Olen hoitaja ja hevostenhoitaja enkä ole ikinä haistanut mitään noin voimakasta ja kitkerää hajua missään tilanteessa… Se kertoo jo jotain. 😀

Tänään saimme lappusen johon kirjoittaa asunnon puutteet ja hyväksymmekö urakan valmiiksi. Arvaa hyväksymmekö?

Uusien putkien suojaksi laitetut laatikot ovat todella rumasti asennettu, useasta kohtaa väärän kokoisia ja jopa vinossa, katosta on lähtenyt isoja palasia laastia, vessan tai pesuhuoneen lattiaa ei suojattu kun katto maalattiin joten maalin roiskeita on jokapaikassa. Henkilökohtaisesti en maksaisi tällaisestä työstä mitään, mutta olemme vuokralla joten siltä kannalta asia ei toki häiritse meitä. Mutta vuokranantajamme on suomenruotsalainen säätiö, ja asunnot ovat pääosin hyväkuntoisia ja niitä on remontoitu ja niistä on pidetty huolta muuten, joten sen puolesta kyllä harmittaa että tämän työn jälki on nyt tällainen. Täytin kolmesivuiseen puute-paperiin myös kaikki yllämainitsemani, saa nähdä mitä niille tehdään.

Suurin huolenaiheeni on viemärikaasut koska niiden kanssa ei voi elää normaalia elämää enkä kyllä viitsi haistella niitä kovin pitkään.

No, kaikista kokemuksista täytyy yrittää löytää jotain positiivistakin, ja tämän nimenomaisen jälkeen olen ainakin entistä tyytyväisempi että valitsimme kaikki häihimme osallistuneet tahot puhtaasti suositusten ja kokemuksien perusteella vaikka se sitten hilasikin hintalappua vähän korkeammalle. Samaa periaatetta aion noudattaa jatkossakin…

 

EDIT 13.2.2018: Ajattelin vain palata tähän postaukseen kertomaan että tuon urakan hyväksymislappusen jälkeen emme kuulleet putkifirmasta enää mitään, eikä kukaan tullut koskaan edes katsomaan listaamiani puutteita. Juuri tällä tavalla itsekin hoitaisin firmaani! NOT. Talonmies sai sentään korjattua hajuongelman.