Voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla…

Pätkä pätkän perään, keikkaa, vuoro siellä, toinen täällä, epäsäännöllistä kolmivuoroa, pyhiä, öitä, venyviä päiviä. Hoitoalan arkea. Kuulostaa monen mielestä painajaiselta. Mutta sopii minulle kuin nenä päähän.

Vakityö maanantaista perjantaihin kahdeksasta neljään kuulostaa minun korvaani lähinnä vankilalta, jossa tukehtuisin hengiltä alta aikayksikön. On tietysti mahdollista että ajatukset muuttuvat elämäntilanteiden muuttuessa, mutta tähän mennessä en ole yhtään vakipaikkaa mistään edes hakenut. Rakastan sitä vapautta että voin mennä ja tulla miten tykkään, ottaa vaikka aamulla työvuoron jostain jos huvittaa tai pitää vapaapäivän jos haluan. Tai lähteä Lappiin viikoksi kun tahdon. Käytännössä vapaapäivien pitäminen jää ehkä usein vähemmälle, vaikka olisin sitä suunnitellutkin, ja vuoroja tulee ainakin tällä hetkellä otettua sen verran mitä opinnoilta ehtii. Mutta se on valinta juuri nyt, pidän työstäni.

Aiemmin, ollessani sinkkuna, sekä silloin kun Riku oli työttömänä ja pääsi sen jälkeen opiskelemaan ja minä vastasin perheen taloudellisesta puolesta, tein keikan sijaan pidempiä pätkiä, sekä jonkun verran keikkaa vielä päätyön ohessa. Sopiva pätkän pituus on minusta noin 3-6kk, jonka jälkeen voi aina päättää haluaako jatkaa samassa paikassa vai etsiikö jotain muuta. Muutamassa paikassa olen jatkanut pidempäänkin, ja allekirjoittanut useita pätkäsopimuksia peräkkäin. Toisissa en ole viihtynyt paria kuukautta pidempään. Koska valinnanvaraa hoitoalalla on, olen uskaltanut olla aika vaativakin työpaikkojeni suhteen. Hyvä työyhteisö, joustava työvuorosuunnittelu sekä mahdollisuus tehdä pitkiä päiviä (eli aamuvuoron perään iltavuoro) ovat itselleni mieleisiä asioita.

Erityisen tärkeänä olen pitänyt myös lähihoitajan laajaa toimenkuvaa ja sitä että päivän aikana ei tarvitse miettiä mitä sitä seuraavaksi tekisi. Työtehtäviä tulisi vuorossa olla tarpeeksi mutta ei liikaa, jotta ehtii tehdä työnsä kunnolla. Harvoin hoitoalan työpaikoissa tylsää ehtii tulla, mutta niitäkin paikkoja olen nähnyt. Haluan päästä käyttämään ammattitaitoani kaikilta osin sekä oppia uutta. Tämän takia olenkin pääosin ollut terveyskeskussairaaloissa ja kaupunginsairaaloissa joissa työnkuva ja potilasaines on monipuolista, enkä ole viihtynyt palvelutaloissa muutamaa kuukautta pidempään. Olen aina kokenut sairaalaympäristön mieluisimmaksi työpaikaksi itselleni.

Työpaikoissa joissa olen viihtynyt pidempään on tärkeää ollut myös mahdollisuus suunnitella työvuorolistalle pidempiä vapaapätkiä, ja ottaa tarvittaessa palkatonta vapaata vaikka useampi viikko. En tahdo tuntea olevani liian sidottu työhöni, vaan tahdon mennä töihin siksi koska haluan mennä. Kun Riku valmistui ja sai vakityön, jäin samantien keikkalaiseksi, vaikka viihdyin hyvin silloisessa työpaikassani. Olin tehnyt siellä jo kolme n. 4kk pätkää peräkkäin ja lisää olisi ollut tarjolla. Sain tosin muutaman viikon päästä siitä tietää myös päässeeni opiskelemaan kätilöksi, mutta olisin siis jäänyt keikkalaiseksi joka tapauksessa. Ainakin joksikin aikaa. Rikulle taas vakityö sopii, ja hän käyttää liukuvaa työaikaansakin lähinnä lähtemällä minun arkiaamuvuoropäivinä omiin töihinsä tuntia aiemmin. Ikävä puoli tässä toki on se, että saattaa mennä helposti kolmekin viikkoa niin että meillä ei ole yhtään yhteistä vapaapäivää, mutta se kuuluu yleensäkin kolmivuoron miinuspuoliin. Sitä kompensoidaan sitten ottamalla pieniä irtiottoja arjesta esimerkiksi risteily-, kylpylä- tai kartanoviikonlopuilla useampia kertoja vuodessa, sekä muutamalla pidemmällä yhteisellä matkalla.

Koen silti itseni onnekkaaksi työn osalta moneltakin kantilta. Työttömänä ei tällä alalla tarvitse olla ellei halua, ja työpaikan vaihtaminen on helppoa. Palkka ei ole suurensuuri mutta silläkin pärjäisi. Minulla ei ole koskaan varsinaisesti ollut taloudellista pakkoa täyspäiväiseen töissäkäyntiin, mikä mahdollistaa juuri sen että olen voinut rauhassa nauttia pätkätöiden ja keikkavuorojen positiivisista puolista. Kun menot ovat tarvittaessa supistettavissa pieniksi ja osaa säästää, vähemmälläkin pärjää. Työni on myös mielekästä, haastavaa ja tärkeää. Tällä hetkellä nautin arkivapaista sekä pyhä- ja yötöistä, mutta en toki tiedä onko kolmivuorotyö kuitenkaan sitä mitä tekisin loppuikäni. Ainakaan jatkuvasti.

Jos töihin ei ole kiva mennä, kannattaa mielestäni vakavasti harkita olisiko mahdollista vaihtaa työpaikkaa tai jopa alaa. Sen verran suuren osan elämästämme iso osa meistä kuitenkin työpaikallaan viettää, että kyllä siinä olisi syytä olla jotain mieltäkin.

Koti Kontulassa

Ajattelin tällä kertaa pohtia vähän tarkemmin Kontulassa asumista, ja ylipäänsä kokemuksiani Helsingistä. Ajatus tuli mieleeni kuultuani jossain lehdessä väitetyn että blogissani olisi sanottu ettemme asuisikaan Kontulassa, vaikka Unelmahäissä niin kerrottin. Jotain toista kerrostaloahan ohjelmassa kyllä näytettiin kun missä asutaan, mutta kyllä tämäkin alue käsittääkseni vielä Kontulaa kuitenkin on, enkä tiedä mistä olisi tulkittu minun jotain muuta luulleen. Noh, joka tapauksessa, aloin miettiä että olen viihtynyt täällä yllättävänkin hyvin, ja nyt aion kertoa miksi.

Helsingin Kontula oli äkkiseltään kuultuna varmasti viimeinen paikka minne vielä muutamia vuosia sitten olisin kuvitellut muuttavani. Helsinki ylipäänsä oli viimeinen paikka Suomessa minne ajattelin haluavani muuttaa! Kuitenkin vierailtuani täällä Rikun luona useamman vuoden ajan enemmän ja vähemmän, aloin pikkuhiljaa muuttaa mieltäni. Ehkä täällä selviäisikin? Rakkaus Rikuun oli toki varmasti se painavin syy, mutta lopulta myös asuinalue ja taloyhtiö leppoisine suomenruotsalaisineen voitti minut puolelleen, eikä muutto enää tuntunutkaan niin mahdottomalta ajatukselta. Kun haimme säätiöltä asuntoa, meille tarjottiin ensin kaksiota Mannerheimintieltä, mutta päätimme kuitenkin mielummin odottaa että täältä vapautuisi asunto. Siihen oli monia syitä.

Minä olen tottunut liikkumaan autolla. Synnyinkylästäni on 30 kilometriä matkaa lähikauppaan. Sen lisäksi että olen tottunut autoiluun, minä myös rakastan autoja ja ajamista. Kehä ykkönen on ihan vieressä, ja kehältä pääsee mihin vaan. Työskentelen opintojen ohessa keikkalaisena sairaaloissa ja terveyskeskuksissa, ja minun on helppo käydä autolla töissä esimerkiksi Vantaalla, Porvoossa, Nurmijärvellä ja Espoon Jorvissa. Tämä on todella iso plussa! Kehältä pääsee myös helposti toiseen suuntaan. Itäkeskuksesta löytyy isot ruokakaupat joihin hurauttaa hetkessä, sekä Elixian kuntosali, jossa treenaan säännöllisesti. Kätevää! Taloyhtiön suuri parkkipaikka mahdollistaa meille myös useampien autojen pitämisen.

Kivikon ulkoilureitit sijaitsevat aivan kivenheiton päässä meiltä. Riku vei minut sinne ensimmäisen kerran kyseltyäni missähän täällä voisi käydä lenkillä, ja olin erittäin positiivisesti yllättynyt että sellainen alue on näinkin lähellä. Eihän se mikään metsä ole, mutta on mukavaa ettei tarvitse lähteä autoilemaan kun haluaa käydä ihan tavallisella juoksulenkillä koirien kanssa vähän metsäisemmässä maisemassa, tai vaikkapa vaan sunnuntaikävelyllä. Tavalliselle koiranpissatuslenkille Lampipuisto on myös kohtuullisen mukava alue. Se on kesäisin pieni vehreä läiskä, joka piristää ikkunasta avautuvaa maisemaa. Taloyhtiöllä on myös oma leikkipuisto ja iso piha jossa voi kesäisin viettää aikaa esimerkiksi grillaten.

Vantaan raja on aivan vieressä, ja Rajakylä on mukavaa omakotitaloaluetta. Myös siellä on välillä mukava käydä lenkillä, mutta ihan parasta siellä on pläntti! Meiltä on vain lyhyt kävelymatka viljelyspalsta-alueelle jossa olemme nyt pari kesää viljelleet omaa palstaa. Se on mukavaa ajanvietettä, ja usein otamme mukaan eväät ja pienen pallogrillin ja vietämme pläntillä vaikka koko päivän sormet mullassa. Erittäin terapeuttista, mutta sen lisäksi sieltä tulee tolkuttoman paljon ihania mansikoita!

Kontulan ostarin alue olisi varmasti asuinalueena vähän epämiellyttävääkin, mutta en juurikaan asioi ostarin suunnalla muuta kuin mennessäni metroon. Sinne kävelee meiltä noin viidessätoista minuutissa, mikä on mielestäni ihan kiva etäisyys. Metrolla pääsee Kontulan asemalta keskustaan noin 20 minuutissa, ja vaikka kärsin metrossa helposti pahoinvoinnista, niin onhan se erittäin kätevä kulkuväline sinne päin mentäessä. Keskustassa on helppo piipahtaa vaikkapa ostoksilla eikä koulumatkakaan ole ylivoimaisen pitkä. Ostari on siis tarpeeksi lähellä, mutta ei liian lähellä jotta sen negatiiviset ilmiöt turhan usein rantautuisivat tänne asti.

Rikun sukulaisista iso osa asuu tässä lähistöllä, eikä loputkaan niin mahdottoman matkan päässä. Omat sukulaiseni ovat tosiaan aika pitkälti levittäytyneet nyt jo ympäri Suomen, joten kaikkien yhteen kerääminen on haastavaa ja se onnistuu ikävän harvoin. Rikun suvun saa kuitenkin kasaan melko helposti pienempiäkin juhlia tai illanviettoja varten, ja minusta se on äärimmäisen hieno ja arvokas asia! Anoppi naapuritalossa saattaa äkkiseltään kuulostaa monen mielestä lähinnä painajaiselta, mutta minä olen kokenut sen ainoastaan positiivisena asiana. Kun oma verisuku on niin kaukana, ymmärtää paremmin mikä arvo on lyhyellä välimatkalla puolison sukuun. Rikun sukulaiset ovat lisäksi äärimmäisen hauskaa seuraa! 😀

Kontula on siis vuosien myötä yllättänyt minut positiivisesti. Vaikka kaupunki, ja etenkään näin iso kaupunki, ei missään nimessä olisi ensimmäinen valintani asuinpaikkana, eikä varmasti tule olemaan loppuiän valinta meille, niin tällä hetkellä viihdyn juuri täällä niin hyvin kuin Lapin muija voi kaupungissa viihtyä. Jos pitää asua Helsingissä, niin mieluiten juuri tässä.

Villatakki

Tällainen tällä kertaa. Vähän tämmöinen kokeilu, mutta ehkä se hieman takkia muistuttaa tämäkin. 😀

Välillä oli vähän vaikea hahmottaa millä tavalla takki rakentuu, sillä en ollut aiemmin neulonut tällä tyylillä.

Takki on jälleen tehty Dropsin Baby Merinosta, ja ohje on Garnerstudion kuten edellinenkin. Tämä oli mallina vähän haastavampi, mutta sainpahan kuitenkin valmiiksi. 😀

Lehtien otsikoissa

Voi että kun tuntuu hassulta olla iltapäivälehtien otsikoissa! 😀 Onneksi tämä menee pian ohi. Sinänsä otsikot tai kommentit eivät itseäni häiritse, enkä ole ajatellut niitä käydä kommentoimaan missään muualla kuin täällä omassa blogissani, mutta muuta lähipiiriä ne ovat sekä huvittaneet että harmittaneetkin.

Ilta-Sanomien juttu oli aika kivaan sävyyn kirjoitettu, mutta Iltalehden juttua lukiessa tänä aamuna rupesi kyllä itseäkin vähän naurattamaan. Kirjoitusvirheiden lisäksi tekstistä kävi ilmi että jaksoa ei oltu katsottu kyllä kovin huolella ennen jutun tekemistä… Mitään korjauspyyntöjä en aio mihinkään lähettää, otsikot katoavat nopeasti eikä niitä kukaan muista kuukauden päästä. Mutta Iltalehden jutusta saa käsityksen että olisin muuttanut suoraan Enontekiöltä (tai miten kummallisesti väärin sekin sana olikaan kirjoitettu…) tänne asti ja että kaikki kaverini olisivat jääneet sinne. Tosiasiassahan olen asunut aika monissa paikoissa ympäri Suomen 15-vuotiaasta lähtien ja sen takia myös ystäväni ovat ympäri Suomea. Nykyisin myös iso osa sukulaisistani on levittäytynyt ympäri Suomen, ja Enontekiöllä ei taida asua ystävistäni enää juuri kukaan. 😀 Tyttäreni nimikin on kirjoitettu päin seiniä, mutta annettakoon se anteeksi, sillä se ei jaksossa näy kirjoitetussa muodossa missään vaiheessa. En myöskään tiedä mistä on saatu päätelmä että omien sanojemme mukaan emme käy missään kodin ulkopuolella. 😀 Töiden, opiskelujen ja muiden pakollisten menojen lisäksi jäljelle jäävä vapaa-aika tykätään kyllä viettää pääosin kotosalla, mutta sillä tarkoitin ihan että kotikaupungissa ja harrastusmenoissa, ei missään baareissa. 😀 Yhdessä viihtyminen vapaa-ajalla ei liene myöskään mikään hassu juttu kun ottaa huomioon että vuorotyöni takia yhteisiä vapaapäiviä on yleensä korkeintaan muutamia kuukaudessa… Eikä me taideta kumpikaan kokea että olisi jotenkin kaverit vähissä, ikävä kyllä niistä iso osa vaan asuu kaukana. 😀

Ja sitten kaikista huvittavin juttu, ettäkö minä, joka rakastan laittautumista ja prinsessajuttuja, en suuremmin välittäisi pynttäytymisestä!? 😀 Siitäkö se pääteltiin että työn takia en voi pitää rakennekynsiä eikä ripsien tai hiustenpidennyksiäkään ole ennen häitä koskaan ollut…? 😀

Mutta vakavasti ottaen, sen sijaan että lehdet (ja kommentoijat) keskittyisivät meihin henkilökohtaisesti, toivoisin kaikkien keskittyvän ennemminkin tarinaamme. Meidän sijaan artikkeleissa voisi pohtia nuorten, etenkin nuorten miesten, syrjäytymistä ja sitä millä tavalla siihen voitaisiin parhaiten puuttua. Se oli meidän tarkoituksena ja toiveena lähtiessämme ohjelmaan.

 

 

Kääk mikä kuvakulma!

Eli omat ajatukset Unelmahäät-jaksostamme. 😀

 Sitä on jännityksellä odotettu, että kuinka meitä on leikkaajat kohdelleet, ja millainen versio häistämme tulee televisiossa näkymään… Satuhäitä paljon katselleena tietää toki sen verran etukäteen, että sieltä ei tule välttämättä sitä parasta ja hienointa versiota päivästä, vaan pieneen sarkasmiinkin on varmasti pyritty mahdollisuuksien mukaan. Jännityksellä odoteltiin miten paljon sitä on kuvausmateriaalista onnistuttu löytämään, meillä kun ei mitään suurempia mokia kuitenkaan häiden osalta sattunut, ja muutenkin ollaan aika rauhallisia ja tavallisia. 😀 Tämä toki tuotantotiimille etukäteen myös kerrottiin ja siksikin hieman ihmeteltiin miksi ylipäänsä ottivat mukaan koko sarjaan, mutta hyvä näin. 😀

Tänään saatiin siis jakso itselle nähtäväksi, ja katsottiin tottakai samantien. Ihan ensimmäisenä mietteenä itsellä tietenkin näin naisena ja vähän turhamaisena oli että voi kunpa se metsähaastattelun kuvakulma olisi ollut vähän parempi… 😀 Näytin omasta mielestäni siinä ehkä noin 25kg ylipainoiselta ja huuleni olivat kylmästä siniset! Kääk miten epäedullinen kuvakulma voikin saada ihmisen näyttämään hölmöltä! 😀 Noh, kaikkea ei voi saada, ja muutenhan jakso oli ihan kiva. Äkkiseltään huomaa kyllä että ohjelma-ajan lyheneminen mainoskatkojen takia tulee aika selkeästi esiin. Mitään meidän harrastusjuttuja, joita kuitenkin kuvattiin, (koiranäyttelyt, kuntosali, käsityöharrastukseni, Rikun koko harrastehuone jäi kuvista pois tuhansine laitteineen, mikkeineen ym. nettiradion pitovälineineen ja Youtube-kanavineen, vaalivideoineen ym.) ei ohjelmassa näkynyt, eikä myöskään kukkien tilausta, hakua tai kaikkia muitakaan hääaamun valmisteluja ja touhuja. Tietysti ensimmäinen tuotantokausi mainoskatkoilla, ehkä tuotantotiimi ei itsekään oikein tiennyt mitä siihen tulee mahtumaan, mutta toisaalta voi myös olla että meistä haluttiin tehdä vielä astetta rauhallisempia kuin mitä jo valmiiksi ollaan… Olisi ihmisillä edes jotain päiviteltävää. 😀

Noin muuten ohjelmaan oli otettu aika paljon juuri sitä mitä ajattelinkin, ja juuri ne hassut kohdatkin mitä arvasin että laittavat mukaan. Minua vähän huvitti se miten iso juttu alkoholin käyttämättömyydestä oli tehty, se ei kuitenkaan ole mikään The Thing vaan ihan yhtä normaali juttu kun vaikkapa se etten pidä kahvista (joka tosin sekin kävi ilmi…). 😀 Mutta toisaalta se usein tuntuu kiinnostavan muita ihmisiä enemmänkin, joten ehkä se sen takia on tuotu ohjelmassa esiin niinkin näkyvästi. En usein siitä missään huutele, koska sitä jostain syystä joutuu aina selittelemään, en oikein tiedä miksi. En myöskään syö lihaa, jos sekin jotain kiinnostaa. 😀 Sitä olen tosin sentään joskus lapsena syönyt, mutta tunnustettakoon nyt sitten että alkoholia en ole tosiaan koskaan edes maistanut, mutta ei siihen liity mitään uskonnollista vakaumusta tmv. En vain ole koskaan löytänyt yhtään positiivista puolta alkoholin juomisesta. Toinen itseä huvittanut juttu oli kampaaja-Millalle heittämäni kommentti siitä etten juuri ymmärrä Rikun työstä mitään, mutta että sillä kyllä maksaa ihan kivat häät. 😀 No näinhän se on, kyllä it-alan palkka hoitoalan palkat voittaa mennen tullen, mutta onhan meidän perheessä alunperin sentään roolit ollut täysin toisin päin onneksi, ettei ihan siipeilyksi mene. 😀 Siitä olin iloinen että tyttäreni oli jätetty juuri sillä tavalla sivummalle kuin toivoinkin, vain pieni maininta. Yllättävää taas oli se, että kuvittelin että juuri siitä olisi tehty meidän ”minikatastrofi” että kaaso (siskoni) joutui perumaan tulonsa melko viime tingassa vauvansa syntymän takia, paras ystäväni sairastui edellisenä päivänä eikä päässyt tulemaan ja muutama muukin joutui peruuttamaan viime hetkillä, sekä bestmanin perhe joutui lähtemään heti vihkimisen jälkeen pois oman pariviikkoisen vauvansa takia, ja näinollen myös bestmanin ”seremoniamestarin” tehtävä itse juhlassa jäi vaille tekijää. Siitä ei kuitenkaan tainnut olla edes mainintaa. 😀 Juhlan aikaan ulkona paistoi jo kivasti aurinko, ja aikaa vietettiin myös kartanon upealla terassilla, mutta siitäkään ei tainnut kuvamateriaalia olla. Kartano on niin kaunis paikka että siitä olisin ehkä toivonut vielä enemmän kuvaa. Myöskään aiempi vierailumme kartanolla ei päässyt ohjelmaan asti. Rikun suomenruotsalaisuudesta ei taidettu edes mainita vaikka siitä syystä olemme päässeet asumaan tälle kivalle ”pikku-Tukholma”-alueelle mukavaan suomenruotsalaiseen taloyhtiöön, mikä on kuitenkin ainoa syy (ja okei, opinnot) miksi suostun ylipäänsä asumaan Helsingissä. Haaveenamme on omakotitalo esim. Porvoosta tai Sipoosta, ja tässä asuessa siihen on hyvä säästää, mutta 75 neliötä on aika vähän pidemmän päälle. Eipä kai siinä muuten mitään mutta ehkä olisi ollut hyvä tietää että Riku ei tosiaan puhu jaksossa omaa äidinkieltään. 😀

Pari pikkuvirhettä jaksoon oli eksynyt, mutta ne olivat niin pieniä että niillä tuskin on mitään merkitystä kokonaisuuden kannalta. Ensimmäisenä se että Rikulle lähettämäni ensimmäinen viesti oli pitkän pohdinnan jälkeen hyvin lyhyt, koska en keksinyt mitä olisin kirjoittanut. Ei siis pitkä kuten kertoja ohjelmassa sanoo. Toisena se etten todellakaan ehdottanut Rikulle tapaamista kahden viikon juttelun jälkeen, vaan meidän ensimmäisessä keskustelussa tuli hyvin nopeasti ilmi että Riku ei uskalla tavata pitkiin aikoihin, ja näinollen kun sitä aloin muutaman kuukauden päästä varovasti ehdotella, kieltäytymiset ei myöskään tulleet minulle minään yllätyksenä. No mutta nämä oli pikkujuttuja! Ainiin, ja jossain alkukuvissa kerrotaan meidän kyllä asuvan Kontulassa, mutta näytetään rumaa random kerrostaloa, jossa emme siis kyllä asu. 😀 Hassua. 😀

Kokonaisuutena jakso on kuitenkin ihan kiva muisto itselle hääpäivästä, ja ohjelman teko kokemuksena oli vertaansa vailla. Olen edelleen tyytyväinen että lähdettiin mukaan, once in a lifetime-kokemus. 🙂 Mukavan kiireetön fiilis jaksosta myös jäi siinä mielessä, että niin suuri osa kaikesta kesän touhusta oli jäänyt lopullisesta jaksosta pois, että vaikka itsestä tuntui että oli juossut koko kesän pää kolmantena jalkana hääsuunnitelmien, kuvausten, töiden, kätilöopintojen kesäkurssien ja harrastustenkin takia niin että varsinaisia vapaapäiviä ei kesään kovin monta mahtunut, niin se ei kyllä välittynyt jaksosta yhtään, vaan oli todella rentoa meininkiä. Vielä kun olisi saanut itse vaikuttaa musiikkivalintoihin!

Saa sitten nähdä minkälaista kommenttia meistä saa jakson esityksen jälkeen kuulla, se on sitten kokonaan toinen juttu… Tämä ei kuitenkaan ehkä ollut sellainen ihan perus-satu/unelmahäät-jakso. 😀 Ihan mielenkiinnolla silti odotan millaisia huomioita ihan vieraat ihmiset tekevät katsellessaan häitämme, sitä kuitenkin aina katsoo itse eri silmin kun muut.