Mielenterveystyön harjoittelu

Eli viimeinen sairaanhoitaja-vaiheen perusharjoittelu takana! Oikeastaan se päättyi jo muutama viikko sitten, mutta tässä on ollut kaikenlaista sen jälkeen… Blogia en ehtinyt päivittää ennen häämatkalle lähtöä, ja muutama muukin kirjoitusaihe on pyörinyt päässä. Mutta niistä myöhemmin, nyt ajattelin pureutua mielenterveysharjoitteluni kokemuksiin.

Mielenterveysharjoittelu oli itselleni se eniten etukäteen jännittämäni harjoittelu. Se johtui pitkälti siitä että omat vahvuuteni hoitajana ovat käsillä tekemisen ja teoriatiedon puolella. Olen varmakätinen, näppärä ja opin aika helposti muistamaan suuriakin määriä tietoa. Sen sijaan työn sosiaalinen puoli on se missä minulla on eniten haasteita. Lyhyesti sanottuna teen mielummin kuin hölisen turhia. En ole varsinaisesti niinkään ujo, mutta melkoisen introvertti ihminen. Joidenkin lähihoitaja-opintojen aikana saamieni palautteiden takia olen useammin kuin kerran kyseenalaistanut sopivuuttani näinkin sosiaaliseen työhön, mutta päätynyt aina siihen lopputulokseen että potilailta saamani palaute on arvokkaampaa kuin se jos jotkut hoitajakollegat kokevat että en tarpeeksi nopeasti osallistu kahvipöytäkeskusteluihin. Valmistumisen jälkeen myöskään mistään työpaikastani ei ole jätetty tarjoamatta jatkoa, joten olen päätellyt että olen hoitaja omalla tavallani ja se on hyvä tapa. Mielenterveystyössä kuitenkin keskustelu on tärkein työväline, ja tässä harjoittelupaikassa olisi tiedossa etenkin ryhmässä keskustelua. Se on kaukana vahvuusalueiltani…

Suoritin kuusi viikkoa kestäneen mielenterveystyön harjoitteluni Klubitalolla. (Tästä lisätietoa.) Olen tottunut sairaalaympäristöön ja hoitajan rooli on minulle tuttu. Klubitalolla ei kuitenkaan ole hoitajia eikä potilaita, ei diagnooseja eikä hoitosuunnitelmia. On jäseniä ja ohjaajia jotka ovat keskenään tasa-arvoisessa asemassa koko Klubitalon toiminnan suhteen. Ohjaajat ovat paikalla jäsenten avuksi, mutta Klubitalo on yhtä kuin sen jäsenet. Päätöksenteko, työt, retket, vapaa-ajan ohjelma, kaikki tehdään tasavertaisessa yhteistyössä jäsenten kanssa.

Klubitalolla jäsenille tarjotaan työpainoitteinen päivä, johon kuuluu talon pyörittämiseen liittyvää hallinnollista työtä, erilaisia projekteja, siivousta, ruuanlaittoa ja Klubin kahvilan pyörittämistä. Niin jäsenet kuin ohjaajatkin osallistuvat tasa-arvoisesti kaikkeen tekemiseen. Jokainen saa itse valita minkä verran ja mitä haluaa kunakin päivänä tehdä. Klubitalolle saa tulla ja mennä miten haluaa, minkäänlaista pakkoa mihinkään suuntaan ei ole. Myönnettäköön että konsepti oli aluksi selkeään sairaala-työnjakoon tottuneelle hoitsulle melko sekava, ja jonkun aikaa meni ihan vaan seuraillessa että miten täällä nämä hommat sujuu ja kuka on kukin. Kuuden viikon aikana ehti kuitenkin melko hyvin päästä jo mukaan Klubitalon arkeen ja onhan se konseptina todella vertaansa vailla! Ryhmässä tekeminen, voimavarojen mukaisen vastuun ja tuen saaminen ryhmältä on erittäin kuntouttavaa ja eheyttävää. Mielenterveyskuntoutujat saivat myös vertaistukea ja kannustusta toisiltaan, sekä paikan jossa käydä jotta arki saa rakennetta ja sisältöä. Myös pakon puuttuminen edistää viihtyisää ilmapiiriä. Miksi en ole koskaan ennen kuullut näin hienosta mallista!

Klubitalo avautui aamulla kahdeksalta ja paikalle tulivat ohjaajat sekä vaihteleva määrä jäseniä. Ensimmäinen tunti oli vapaata seurustelua, aamupalaa ja kahvia. Jäseniä tuli paikalle omia aikojaan, ja yhdeksältä oli aamun työnjako. Yksikön, toimisto tai keittiö, sai itse valita. Sen jälkeen oli ehdoton lempijuttuni, eli aamujumppa! Jokainen sai keksiä yhden jumppaliikkeen jonka kaikki sitten toistivat. Erittäin hyvä juttu, ja loppua kohti huomasi itsekin kuinka on tullut notkeammaksi kun on säännöllisesti venytellyt aamuisin vähintään jonkun verran. 😀 Jumpan jälkeen jakaannuttiin yksiköihin, joissa kukin valitsi aamupäivän työtehtävän itselleen. Jotkut tekivät lounasta, jotkut osallistuivat pöydän kattamiseen jne. Kukin omien voimavarojensa mukaan. Jäseniä saapui paikalle pitkin aamupäivää. Kahvitauon ajan aamupäivällä kahvila oli puoli tuntia auki, ja klo 12 oli lounas. Yhden aikaan taas yksikköjako ja työnjako. Myös iltapäivällä kahvila oli auki puoli tuntia, ja Klubitalo sulkeutui neljältä. Kerran viikossa torstaisin Klubitalolla on ohjaajan vetämää iltaohjelmaa, esim. geokätköilyä, ulkoilua, retkiä, jne. Myös jäsenet pitävät tahtonsa mukaan Klubia auki jäsenvetoisesti vähintään kerran viikossa iltaisin.

Työ Klubitalolla oli tietenkin myös ohjaajan kannalta aivan erilaista kuin hoitoon keskittyvissä laitoksissa. Itsekin olen tottunut kiireeseen, hoitajan rooliin ja siihen että minulla on hyvät taustatiedot potilaistani, sekä raportit ennen vuoroa. Klubitalolla ei puhuta diagnooseista, lääkityksistä tai sairauksista, jäsenet ovat paikalla vain omina itseinään ilman minkäänlaista leimaa tai taustatietolomaketta ohjaajille. Tämä oli ehkä haastavin kohta itselleni alkuun. Kuusi viikkoa meni kuitenkin lopulta todella nopeasti, sillä päivät Klubitalolla olivat rentoja ja tunnelmaltaan mukavia. Pieniä työtehtäviä yhdessä jäsenten kanssa, ruuanlaittoa, kaupassakäyntiä, videoiden kuvaamista, editointia, vapaa-ajan ohjelmien suunnittelua, lautapelejä, kahvilan pitoa, siirtymätöihin tutustumista, viljelyspalstan hoitoa, siivousta, käsitöiden tekoa… Ja ennen kaikkea mielenkiintoisia, erilaisia persoonia ja tarinoita! Pääsin jäsenten mukana siirtymätöihin, bon appetit-päivinä tutustumaan Porvoon ravintoloihin, Moniäänirock-tapahtumaan, Klubitalon viljelyspalstalle, myymään kahvilaan, vierailemaan muilla Klubitaloilla, Olavi Sydänmaanlakan luennolle… Klubitalolla oli näidenkin kuuden viikon aikana useita opiskelijoita eri mittaisilla harjoittelujaksoilla, sekä myös eri aloilta. Sairaanhoitajien, ensihoitajan ja kätilön (eli minun) lisäksi Klubilla oli myös datanomiopiskelija työharjoittelussa, lähihoitaja oppisopimuskoulutuksessa sekä siviilipalvelustaan aloitteleva nuorimies. Kaikki otettiin yhtä lämpimästi vastaan niin ohjaajien kuin etenkin jäsenten toimesta.

Vaikka oli ihanaa saada viimeinen sh-perusharjoittelu pakettiin, en voi kieltää etteikö harjoittelun päätyttyä olisi jäänyt myös hieman haikea fiilis sen suhteen että tuskinpa törmään siihen upeaan poppooseen enää missään myöhemmin. Harjoittelusta jäi käteen älyttömän paljon uutta näkemystä mielenterveystyöstä (Toipumisorientaatio ja Klubitalomalli Laatusuosituksineen) ja mielenterveyskuntoutujista. Pääsin tutustumaan moniin aivan huipputyyppeihin!

Yksi hassu sattuma harjoittelujaksolta on vielä pakko mainita… 😀 Ensimmäisellä harkkaviikollani Klubitalolla oli harjoittelussa myös sairaanhoitajaopiskelija eräästä toisesta pääkaupunkiseudun ammattikorkeakoulusta. Nätti tummatukkainen ja -silmäinen tyttö, jokusen vuoden minua nuorempi. Viimeisenä yhteisenä harjoittelupäivänämme eräs jäsen kysyi minulta minun tummista silmistäni, ja sanoin niiden olevan lappilaissilmät. Toinen opiskelijatyttö sanoi olevansa myös Lapista kotoisin ja kysyi mistä päin Lappia minä olen. Kerrottuani olevani Enontekiöltä hän sanoi yllättyneenä että hänen äitinsä on myös sieltä kotoisin. Kun on kyseessä niinkin pieni kunta 1200km päässä niin sekin olisi ollut jo melko hassu yhteensattuma, mutta kysyin vielä tarkemmin että mistä kylästä hänen äitinsä oli, ja vastaus sai kyllä suuni loksahtamaan auki, kun hän mainitsi minun pienen pienen kotikyläni Palojoensuun… Tässä vaiheessa mieleen hiippaili molemmille jo pieni epäilys että voidaanko me olla jotain sukua… Puhutaan kuitenkin TODELLA pienestä kylästä, ja minun sukuni on asunut siinä kylässä jotakuinkin niin pitkälle taaksepäin kun tiedän. Noh, nopeat viestit molempien äideille, jotka paljastuivatkin sitten ensimmäisiksi serkuiksi, ja lähettivät kovasti terveisiä toisilleen. Minun isovaarini ja isoämmini olivat siis myös hänen isovaari ja isoämmi! Se oli kyllä aikamoisen hämmentävä tieto siinä yhtäkkiä kesken työpäivän! Ei sitä odota 1200km päässä kotoa randomaalisesti Jobiilin kautta varatussa työharjoittelupaikassa törmäävänsä ennestään tuntemattomaan sukulaiseen! Hieman jäi harmittamaan että hänen harjoittelunsa päättyi juuri sillä viikolla kun minun harjoitteluni alkoi, enkä päässyt tutustumaan pikkuserkkuuni sen paremmin. Onneksi nykyään kuitenkin on some. 😀

Tässä vielä tummat silmät joiden erikoisuuden tajusin vasta muutettuani etelään kun aloin saada jatkuvia kyselyjä siitä miten silmäni ovat niin tummat ja onko minulla kenties tummentavat piilolinssit. 😀 Siihen asti olin toivonut sinisiä silmiä jotta ne eivät olisi samanlaiset kuin kaikilla muillakin… 😀

 

Laskeva syntyvyys ja syrjäytyvät miehet

Yhtenä suurena syynä Unelmahäät-ohjelmaan lähtemiseen meillä oli ajatus siitä että meidän tarinassa on jotain minkä kuulemisesta joku voisi hyötyä. Olin itse aikaisemmin täysin tietämätön siitä suuresta joukosta nuoria miehiä jotka viettävät elämäänsä lähinnä netin ja energiajuomien parissa, ja ajattelin että ehkä muutkin ovat. Tämä nuorten miesten joukko asuttaa netin ”lautoja” ja pelailee keskenään erilaisia pelejä tietokoneillaan.He asuvat joko vanhempien kellarissa (okei, kärjistetysti) tai kuten Riku, omassa pienessä yksiössä, joka oli ainakin Rikun kohdalla sellaisessa kunnossa että kaatopaikka tulisi tavalliseen siisteystasoon tottuneelle ihmiselle ensimmäiseksi mieleen. Monesti he eivät käy töissä eivätkä opiskele, tai jos käyvätkin, niin se on aikalailla kaikki mitä he tekevät ulkomaailmassa. Kuvioon liittyy myös tietynlaista osittain (itseltäkin) piilotettua katkeroitumista maailmaa (ns. normoja) kohtaan. Olin vähän harmissani siitä että suurin osa lehtijutuista jotka meistä tehtiin eivät oikeastaan juurikaan keskittyneet olennaiseen. Onhan tästä aiheesta mediassakin puhuttu, mutta edelleen tuntuu että ongelman laajuutta ja syvyyttä ei oikein ole hoksattu.

Ei tarvita kauhistelua siitä miten mies voi päätyä tilanteeseen missä uskaltaa treffeille vasta puolen vuoden nettikeskustelun jälkeen, puolipakotettuna silloinkin, vaan tarvitaan pohdintaa siihen johtaneista syistä, ja etenkin siitä miten näihin syihin voisi tehokkaimmin puuttua. Tarvitaan rohkea tunnustus siitä että jokin on yhteiskunnassamme mennyt pieleen kun niinkin suuri joukko tavallisia, fiksuja, nuoria miehiä on kokenut parhaaksi tai ainoaksi vaihtoehdokseen jäädä hikikomeron turvaan osallistuen sosiaaliseen elämään ainoastaan netin välityksellä. Sen jälkeen tarvitaan napakka ja tehokas puuttuminen asiaan. En väitä itsekään välttämättä tietäväni tarkalleen mikä se ratkaisu on, mutta sen tiedän että on tyhmää ja lyhytnäköistä pitää tätä miesjoukkoa menetettyinä tapauksina. Olen pysäyttänyt yhden syöksykierteen, ja nähnyt kuinka ujosta ja syrjäytyneestä komeroonsa hautautuneesta kasvavien rahahuolien kanssa kamppailevasta kouluttamattomasta ja työttömästä yksinäisestä nuoresta miehestä voi kuoriutua ict-tutkinnon suorittanut nousujohteista uraa tekevä, hyvin toimeentuleva alansa ammattilainen ja unelma-aviomies. En kiellä etteikö se olisi vaatinut aika paljon kärsivällisyttä, mutta samalla se kertoo sen että potentiaali näistä miehistä ei ole kadonnut mihinkään. Syvällä sisimmässään moni heistä toivoo ihan tavallista elämää.

Tänään Talouselämän jutussa yhdistettiin miesten syrjäytyminen toiseen yhteiskunnalliseen ongelmaan eli syntyvyyden laskuun. Talouselämän jutussa kerrotaan että moni mies toivoisi jälkikasvua mutta ei koe siihen olevan mahdollisuutta. Vapaaehtoinenkin lapsettomuus on noussut, mutta vähäisemmissä määrin, eikä vapaaehtoinen lapsettomuus ole samalla tavalla ongelma. Ongelma on se tilanne jossa ihminen toivoo perhettä, mutta se ei jostain syystä ole mahdollista. On monia muitakin syitä miksi lastentekoa lykätään, taloudelliset, opiskeluun liittyvät jne., mutta on helppo kuvitella että komerossa piilossa normaalista arjesta (ehkä itseltäänkin) salaa haaveilevan miehen mahdollisuudet perheen perustamiseen ovat aika pienet. Miten siihen sitten on päädytty? Talouselämän juttu ehdottaa syyksi poikien huonoa koulumenestystä. Koulu on varmasti monella syynäkin, mutta tuskin pelkkä oppiminen siellä. Koulukiusaaminen on suuri ongelma, josta kyllä puhutaan joka puolella paljon, mutta käytännön tasolla monessa paikassa keinot siihen puuttumiseen ovat huonot tai niitä ei ole ollenkaan. Ehkä peruskoulujärjestelmämme kaipaa vielä kipeämmin uudistusta kuin sote-järjestelmämme?

Omalta osaltani voin kehoittaa kaikkia kumppania etsiviä naisia katsomaan uudestaan vaikkapa sitä samassa rapussa yksin asuvaa kumarassa kulkevaa poikaa joka ei uskalla katsoa silmiin kovin pitkään. Voisiko hänen kanssaan aloittaa keskustelun? Voisiko hänelle hymyillä? Ja ne jotka etsivät kumppania netistä mutta päätyvät aina samantyyppisten miesten kanssa treffeille, niiden jotka etsivät vain sitä yhtä asiaa ja katoavat seuraavana aamuna jonkun toisen perään… Löytyisikö sieltä treffipalstalta joku jonka kanssa keskustelu sujuisi, joku joka ei ehkä heti uskalla ehdottaa treffejä, ja tunnustaa ehkä ettei ole koskaan edes pitänyt tyttöä kädestä kiinni, joku jonka hylkäisit normaalisti juuri sen takia? Ehkä kannattaisi kuitenkin katsoa vähän pidemmälle, yrittää nähdä se potentiaali siellä kenties murtuneen ja ehkä kovetetunkin kuoren alla?

Auringonpilkistyksiä

Kevät tuntuu tänä vuonna antavan odottaa itseään tavallista enemmän, mutta pikkuhiljaa se taitaa kuitenkin olla tulossa. Oma lempivuodenaikani on ehdottomasti aina ollut syksy, mutta nimenomaan Lapin syksy. Täällä syksy on erilainen, ja sitä samaa tunnetta löydän enemmän keväästä. Talvikin on täällä erilainen, mutta yhtäkaikki, minun sisäinen mittarini kertoo että talvella ollaan hissuksiin ja kevättä kohti aletaan heräämään eloon. Kevääseen kuuluu aikainen herääminen aamuisin, auringonpilkistelyt, kirpeät aamulenkit, pursuava energia ja hyvä ruoka. Tänä vuonna juoksulenkit ovat vielä aloittamatta, sillä lenkkipolut ovat vielä liian jäässä, mutta kävelemään uskaltaa sentään normaaliin tapaan ja lisäksi olen osallistunut Fitfarmin FitBelfie&Core-valmennukseen. Se on kuuden viikon tehokas peppu- ja keskivartalotreeni, jossa on 4 saliohjelmaa viikossa. Nyt on neljäs viikko takana ja olen kyllä ihan koukussa tähän!

Olen välillä käyttänyt myös kuntosalini pt-palveluita, kun tulee tylsää eikä oikein itse enää keksi mitä uutta tekisi salilla, mutta tällainen nettivalmennus ajaa kyllä ihan saman asian silloin kun oma treenipohja on kunnossa. Netistä löytyy ohjevideot kullekin treenille ja sitten vaan salille toteuttamaan ne. Tähän valmennukseen ei kuulu sen tarkempaa ruokavaliota, mikä on ihan hyvä koska en varsinaisesti tykkää ruoka-ainesten punnitsemisesta… Ruokavalioni on pääosin kunnossa muutenkin, se on hyvin kasvispainotteinen joskin ajoittainen kompastuskiveni on ylimääräinen herkuttelu. 😀

Pääsiäistä meillä on vietetty kotosalla, hyvän ruuan ja ulkoilun merkeissä. Eilen askarreltiin salaattipöytä ja Riku leipoi aivan taivaallisen makuista focacciaa! Se mies osaa kyllä tehdä ihan mitä tahansa ruokaa… Arvatkaa vaan millainen yllätys tämä luonnonlahjakkuus hänessä oli kun hän ensimmäisiä kertoja valmisti jotain ruokaa vähän yhteenmuuttomme jälkeen. :O Enpä olisi osannut odottaa, eikä hän kyllä itsekään kun ei juuri ollut kokeillut aiemmin. 😀

Vietettiin myös Rikun synttäreitä, nyt me ollaan taas samanikäisiä enkä tunne itseäni niin ikivanhaksi… 😀 Ostin hänelle lahjaksi treenikassin sekä samanlaisen Polarin urheilukellon kun minulla itselläni on, V800 HR. Olen itse tykännyt siitä kovasti ja vaikka Riku nyt ei treenaakaan sen kummemmin, niin kerran viikossa raahaan hänetkin salille mukanani jumppaamaan selkäänsä. Kello on ihan hauska väline myös päivittäisen aktiivisuuden seurantaan.

Synttäreiden kunniaksi käytiin myös syömässä Pancho Villassa yhdessä. Tortilla-annos oli aikamoisen kokoinen!

 

Olen onnistunut itse pitämään myös tällä viikolla jopa vapaata, mikä on ollut todella hienoa! Olen toki tehnyt koulutehtäviä melkein joka päivä, mutta töissä en ole ollut, enkä ole koko pääsiäisenäkään. Siis 4 yhteistä vapaapäivää Rikun kanssa! Aika hienoa ja harvinaista. Seuraava pidempi yhteinen vapaa onkin sitten häämatka numero 2 alkukesästä… 😉

Kevääseen kuuluu toki myös niitä negatiivisempia puolia, kuten koirien sotkeentuminen lenkeillä sekä valtava karvanlähtö… Mittelspitzien iso turkki kerää mielellään tällaisella kelillä mukaansa kaiken kuran mitä pientareilla löytyy, ja sitähän löytyy… Ronja tiputtaa myös karvaansa tällä hetkellä, ja sen kyllä talosta taas näkee. Karvapalloja juoksee joka nurkassa ja koiraa saisi harjata niin paljon kun jaksaisi, mutta siltikään karva ei lopu.

Onneksi on keksitty imuri. 😀

Minulla on seuraavaksi vuorossa mielenterveysharjoittelu, ja se on viimeinen sairaanhoitaja-vaiheen harjoittelu! Tällä hetkellä suoritan myös viimeistä sairaanhoitajan teoriaosuutta. Sen jälkeen olen valmis siirtymään varsinaisiin kätilöopintoihin ja arvatkaapa vain onko sitä odotettu! Viimeinen sh-kurssi koskee terveyden edistämistä, ja siinä on päässyt paneutumaan mm. suomalaisten ruokailutottumuksiin ja elintapoihin ja siihen miten niitä voisi ohjata parempaan suuntaan.

Jobiili antoi tietysti taas hieman jännitystä elämään kun se jälleen sekosi totaalisesti jo hetki varausten alun jälkeen. Viime viikolla siis varattiin paikat ensi syksyn harjoitteluihin. En saanut varattua paikkaa ensimmäisestä vaihtoehdostani, mutta jossain kohtaa onnistuin nappaamaan kuitenkin paikan toisesta vaihtoehdostani. Aikamoinen tuuri kävi kyllä siinä, sillä lähinnä se jumitti ja kaatuili koko sen noin 1,5 tuntia mikä itselläkin siinä vierähti paikkaa yrittäessä saada… Iso osa ei onnistunut varaamaan mitään koska koko homma jouduttiin lopulta keskeyttämään ja sitä jatketaan vasta ensi viikolla. En ymmärrä miten voi näin surkealla tavalla epäonnistua jälleen kun tiedossa kuitenkin on ollut mikä määrä käyttäjiä paikalla on samanaikaisesti, ja viime syksystä olisi luullut oppivan jotain…

No, toivoa sopii että ehkä ensi viikolla loputkin saisivat sitten paikat varattua ilman että koko höskä kaatuu taas pari minuuttia aloituksen jälkeen…

Hyvää kevättä kaikille! Urheilkaa, nauttikaa, syökää hyvin! 🙂

 

Voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla…

Pätkä pätkän perään, keikkaa, vuoro siellä, toinen täällä, epäsäännöllistä kolmivuoroa, pyhiä, öitä, venyviä päiviä. Hoitoalan arkea. Kuulostaa monen mielestä painajaiselta. Mutta sopii minulle kuin nenä päähän.

Vakityö maanantaista perjantaihin kahdeksasta neljään kuulostaa minun korvaani lähinnä vankilalta, jossa tukehtuisin hengiltä alta aikayksikön. On tietysti mahdollista että ajatukset muuttuvat elämäntilanteiden muuttuessa, mutta tähän mennessä en ole yhtään vakipaikkaa mistään edes hakenut. Rakastan sitä vapautta että voin mennä ja tulla miten tykkään, ottaa vaikka aamulla työvuoron jostain jos huvittaa tai pitää vapaapäivän jos haluan. Tai lähteä Lappiin viikoksi kun tahdon. Käytännössä vapaapäivien pitäminen jää ehkä usein vähemmälle, vaikka olisin sitä suunnitellutkin, ja vuoroja tulee ainakin tällä hetkellä otettua sen verran mitä opinnoilta ehtii. Mutta se on valinta juuri nyt, pidän työstäni.

Aiemmin, ollessani sinkkuna, sekä silloin kun Riku oli työttömänä ja pääsi sen jälkeen opiskelemaan ja minä vastasin perheen taloudellisesta puolesta, tein keikan sijaan pidempiä pätkiä, sekä jonkun verran keikkaa vielä päätyön ohessa. Sopiva pätkän pituus on minusta noin 3-6kk, jonka jälkeen voi aina päättää haluaako jatkaa samassa paikassa vai etsiikö jotain muuta. Muutamassa paikassa olen jatkanut pidempäänkin, ja allekirjoittanut useita pätkäsopimuksia peräkkäin. Toisissa en ole viihtynyt paria kuukautta pidempään. Koska valinnanvaraa hoitoalalla on, olen uskaltanut olla aika vaativakin työpaikkojeni suhteen. Hyvä työyhteisö, joustava työvuorosuunnittelu sekä mahdollisuus tehdä pitkiä päiviä (eli aamuvuoron perään iltavuoro) ovat itselleni mieleisiä asioita.

Erityisen tärkeänä olen pitänyt myös lähihoitajan laajaa toimenkuvaa ja sitä että päivän aikana ei tarvitse miettiä mitä sitä seuraavaksi tekisi. Työtehtäviä tulisi vuorossa olla tarpeeksi mutta ei liikaa, jotta ehtii tehdä työnsä kunnolla. Harvoin hoitoalan työpaikoissa tylsää ehtii tulla, mutta niitäkin paikkoja olen nähnyt. Haluan päästä käyttämään ammattitaitoani kaikilta osin sekä oppia uutta. Tämän takia olenkin pääosin ollut terveyskeskussairaaloissa ja kaupunginsairaaloissa joissa työnkuva ja potilasaines on monipuolista, enkä ole viihtynyt palvelutaloissa muutamaa kuukautta pidempään. Olen aina kokenut sairaalaympäristön mieluisimmaksi työpaikaksi itselleni.

Työpaikoissa joissa olen viihtynyt pidempään on tärkeää ollut myös mahdollisuus suunnitella työvuorolistalle pidempiä vapaapätkiä, ja ottaa tarvittaessa palkatonta vapaata vaikka useampi viikko. En tahdo tuntea olevani liian sidottu työhöni, vaan tahdon mennä töihin siksi koska haluan mennä. Kun Riku valmistui ja sai vakityön, jäin samantien keikkalaiseksi, vaikka viihdyin hyvin silloisessa työpaikassani. Olin tehnyt siellä jo kolme n. 4kk pätkää peräkkäin ja lisää olisi ollut tarjolla. Sain tosin muutaman viikon päästä siitä tietää myös päässeeni opiskelemaan kätilöksi, mutta olisin siis jäänyt keikkalaiseksi joka tapauksessa. Ainakin joksikin aikaa. Rikulle taas vakityö sopii, ja hän käyttää liukuvaa työaikaansakin lähinnä lähtemällä minun arkiaamuvuoropäivinä omiin töihinsä tuntia aiemmin. Ikävä puoli tässä toki on se, että saattaa mennä helposti kolmekin viikkoa niin että meillä ei ole yhtään yhteistä vapaapäivää, mutta se kuuluu yleensäkin kolmivuoron miinuspuoliin. Sitä kompensoidaan sitten ottamalla pieniä irtiottoja arjesta esimerkiksi risteily-, kylpylä- tai kartanoviikonlopuilla useampia kertoja vuodessa, sekä muutamalla pidemmällä yhteisellä matkalla.

Koen silti itseni onnekkaaksi työn osalta moneltakin kantilta. Työttömänä ei tällä alalla tarvitse olla ellei halua, ja työpaikan vaihtaminen on helppoa. Palkka ei ole suurensuuri mutta silläkin pärjäisi. Minulla ei ole koskaan varsinaisesti ollut taloudellista pakkoa täyspäiväiseen töissäkäyntiin, mikä mahdollistaa juuri sen että olen voinut rauhassa nauttia pätkätöiden ja keikkavuorojen positiivisista puolista. Kun menot ovat tarvittaessa supistettavissa pieniksi ja osaa säästää, vähemmälläkin pärjää. Työni on myös mielekästä, haastavaa ja tärkeää. Tällä hetkellä nautin arkivapaista sekä pyhä- ja yötöistä, mutta en toki tiedä onko kolmivuorotyö kuitenkaan sitä mitä tekisin loppuikäni. Ainakaan jatkuvasti.

Jos töihin ei ole kiva mennä, kannattaa mielestäni vakavasti harkita olisiko mahdollista vaihtaa työpaikkaa tai jopa alaa. Sen verran suuren osan elämästämme iso osa meistä kuitenkin työpaikallaan viettää, että kyllä siinä olisi syytä olla jotain mieltäkin.