Helmikuinen

Helmikuinen pieni tyttö, sellainen majailee tällä hetkellä vatsassani. Edellinen helmikuinen tyttö ehtii näillä näkymin juuri täyttää 11 vuotta ennen tämän toisen syntymää, joten reilu vuosikymmen on kulunut aikaa edellisestä raskaudestani. Tähän astisen kokemuksen mukaan voin lämpimästi suositella ihmisiä tekemään lapset ajoissa, ehkä alan olla jo liian vanha tähän… Takana on aivan kammottava kesä hirvittävän raskauspahoinvoinnin ja älyttömän väsymyksen kanssa! Oli sitä 17-vuotiaanakin, mutta ei voi mitenkään verrata tähän oloon… Kesän hirveä kuumuus ei varmasti auttanut tilannetta yhtään, ja käytännössä makasin sohvalla yli 1,5 kuukautta ja voin pahoin. Hyvä että jaksoin kävellä asunnon toiseen päähän vessaan, keittiöön ei tehnyt edes mieli mennä koska jääkaappi haisi kymmenen metrin päähän niin kammottavalta että siellä ei voinut hengittää. Kaikki muukin haisi. Ja oksetti. Viikolla 15 alkoi pikkuhiljaa helpottaa, mutta kokonaan se pahoinvointi ei ole mennyt ohi vieläkään, ja nyt ollaan jo 26. viikolla. Pystyn jo syömään melko normaalisti, mutta edelleen on pidettävä vähintään juotavaa kokoajan mukana, sillä pahoinvointi voi iskeä aivan yhtäkkiä missä vaan. Onneksi se jatkuva huono olo sentään on häipynyt… Mutta kun vihdoin pääsin hieman ylös siitä sohvalta sen 15. viikon jälkeen, niin huomasin että liikkuminen ei olekaan ihan niin mukavaa… Liitoskivut ovat välillä melkoiset, ja herään esimerkiksi yöllä ihan joka kerta kun pitää kääntää kylkeä, koska se täytyy tehdä hyvin varovasti kivun takia. Käveleminenkin on usein haastavaa ja lantio vaan kilisee ja helisee liikkuessa. Kovalla alustalla istuminenkin on kauheaa yhtään pidempään kerrallaan… Näitä oli viimeksi vasta viimeisen kahden viikon aikana ennen synnytystä!

 

Kävin muutama viikko sitten juttelemassa tutor-opettajani kanssa opintosuunnitelmastani johon tietysti tulee vauvan myötä muutoksia, ja hän kyllä sanoi minun näyttävän kuitenkin hyvinvoivalta. Se oli ihan mukava kuulla, kokeneen kätilön sanomana. Olen saanut olla pääasiassa kotona viimeisen kuukauden, joten kun ei liikoja joudu touhuilemaan niin ehkä tämä nyt tässä muutaman viikon ajan ihan menetteleekin, tämä raskaanaolo. Siihen asti kunnes vatsa on liian iso ja tiellä… 😀

Eniten tässä kuitenkin on harmittanut se, että jouduin tietenkin pahoinvoinnin takia sairauslomalle kesken kesätyön, joten lähes puolet kesän työkokemuksesta vastasyntyneiden osastolta jäi saamatta. Töissä en ole myöskään pystynyt käymään koko syksyn aikana, koska hoitajan töitä ei oikein missään tehdä jos pienikin epämiellyttävä haju aiheuttaa oksentamisen ja jos jo pidemmän matkan käveleminen on kipujen takia haastavaa. Siinä ei paljon potilaita nostella eikä vaippoja vaihdella… Toinen harmittava juttu on sitten se että jouduin myös perumaan loppuvuodelle varaamani naistentautien harjoittelun Porvoon naispolilla, koska noh, ne liitoskivut.

 

Vatsassa asustaa ultran mukaan todennäköisesti tyttö, ja tämä tapaus onkin oikein erityisen vilkas! Omasta haasteellisesta kesästä ja syksystä huolimatta vauvalla näyttäisi kaikki menevän kohdussa hyvin, ja hän on siis melkoinen jumppaaja. Liikkeet alkoivat tuntua jo hyvin varhain, mikä ei sinänsä ole yllättävää kun toisen raskauden kohdalla jo tietää millaista liikettä kuulostella, mutta Yasmina ei myöskään missään vaiheessa ole ollut tällainen pyöriskelijä ja riehuja! 😀 Toisaalta se on mukavaa kun liikkeistä tietää kokoajan että siellä todennäköisimmin voidaan hyvin, mutta toisaalta, voisihan sitä vaikka öisin olla joskus vähän vähemmän aktiivinenkin…

Jonkun verran juttuja on jo kotiin hommailtu vauvaa odottamaan. Vaunut valitsin melkein heti ja samalla otettiin Lastentarvikkeesta mukaan myös turvaistuin. Isompi sänky hommattiin jo kesällä, mehän ollaan nukuttu siihen asti 120 senttisessä. Se on riittänyt hyvin meille kahdelle ennen tätä mahaa, mutta nyt tarvin jo tukityynyineni enemmän tilaa, ja viimeistään vauvan synnyttyä lisätila on tarpeen, koska tiedän että se todennäköisimmin nukkuu vieressäni niin kauan kun imetän. En nimittäin jaksanut viimeksikään pomppia keskellä yötä hakemaan vauvaa sängystä, en edes vaikka se oli ihan oman sänkyni vieressä. Auto on vielä vaihtamatta suurempaan, ja kovasti toivotaan että myös muutto suurempaan asuntoon onnistuisi ennen vauvan syntymää.

 

Kesällä en tosiaan juurikaan jaksanut edes olla istuma-asennossa, joten ei tullut kudottua, mutta tässä syksyllä olen saanut sitäkin tehtyä. Vauvaa odottaa muun muassa tällainen valkoinen setti. Ja valkoiset ovat vaunutkin, Emmaljunga Duo Edge Competition White on niiden malli ja väri tarkalleen ottaen. Valkoisten vaunujen valinta on aina riski, mutta tällä kertaa halusin vain valita ne eniten silmää miellyttävät enkä niinkään ottaa sitä järkivalintaa kuten edelliskerralla. Näillä mennään siis, toivottavasti en sotke niitä ihan kokonaan…

Tästä klikkaamalla pääsee tarkastelemaan vaunujen koppaosan ominaisuuksia tarkemmin,tästä löytyy tuo valittu runko, ja tästä vielä erikseen tuo hoitolaukku. Olen kyllä ihan tyytyväinen näihin, saa nähdä miten toimivat sitten käytössä. Edelliset vaunut olivat Brion, joten Emmaljungaa minulla ei ole aiemmin ollutkaan. Hintaahan näille toki kertyy ihan mukavasti, mutta sellaista se on… Täällä kaupungissa näytään kyllä suosivan pienempiä ja ketterämpiä vaunuja, ihan ilmeisistä syistä, mutta minä en osaa ajatella käyttäväni sellaisia. Kunnon hyökkäysvaunu sen olla pitää! Olen itse nukkunut vaunuissa päiväunet niin isoksi asti, että yhä muistan kuinka huusin itkuhälyttimeen äidille että nyt olen herännyt, ja se oli ihan lempipaikkani. (Kunnes syntyi pikkusisko joka vei vaunupaikkani…) Joten mielestäni lapsi saa mahtua sinne vaunuun myös kohtuullisen pitkään, eikä se kyllä niissä pienissä ja näppärissä onnistu. Kompromissina oli nyt nuo kääntyvät eturenkaat, ovat kuulema kätevämmät mutta ne saa kuitenkin myös lukittua paikoilleen. Sellaisia en ole testannut käytännössä.

Turvaistuimeksi valikoitui BeSafen Izi Go Modular (nimeä klikkaamalla pääsee tietoihin) johon kuuluu autoon kiinnitettävä telakka. Istuin olisi toiminut ilman telakkaakin, mutta sama telakka käy sitten myös saman valmistajan seuraavan koon turvaistuimeen, joten hinnasta huolimatta päädyttiin sitten ottamaan se samantien telakoineen. Onhan se turvallisempikin niin. Olisin ehkä toivonut vaaleampaa väriä, mutta siellä ei oikein ollut sopivaa sillä en kuitenkaan halunnut beigeä vaan ennemminkin vaaleampi harmaa olisi kiinnostanut. Hauska lisä tähän istuimeen oli samalla hommaamamme adapteri joka mahdollistaa tämän turvaistuimen kiinnitettäväksi noihin Emmaljungan vaunujen ratasosiin. Voi siis pienemmälle reissulle ottaa mukaan vain sen ratasosan ja nostaa turvakaukalon kiinni siihen. Kuulostaa kätevältä.

Äitiyspakkausta odotellaan muuten saapuvaksi lähiviikkoina…

 

Jonkun verran tässä syksyn mittaan olen ehtinyt myös opiskella naistenhoitotyön kurssin ja opinnäytetyön parissa. Onneksi ihan hirveästi ei ole ollut läsnäoloa vaativaa opetusta, joten on sujunut ihan mukavasti sen puolesta. Kesällä oli kyllä haasteita innovaatiokurssin kanssa vaikka sekään ei läsnäoloa vaatinut, vaan enpä olisi juuri jaksanut kotonakaan tehdä mitään… Ensi viikon jälkeen on minun osaltani sitten tämän syksyn opinnot kasassa ja jään peruuntuneen harjoittelun ajaksi sairauslomalle viideksi viikoksi ja sitten alkaakin äitiysloma juuri ennen joulua!

Pakko laittaa vielä kuva näistä kutomuksista… Tyttärellä oli hyvin tarkka toive siitä miltä tämän talven pipo, huivi ja lapaset pitää näyttää, joten ei auttanut muu kun tehdä ne itse. 😀 Ohjeita ei oikein löytynyt myöskään, joten täytyi sitten itse suunnitellakin ne. Ihan kohtuulliset mielestäni, vaikka itse sanonkin. 😀

 

Kasvissyöntini ei ole karkkilakko

”No kyllä sinä nyt tämän kerran voit vähän lihaakin ottaa!” ”Ei siinä ole kuin ihan vähän lihaa!” ”Ota nyt vaan, ei kerrota kelleen!” ”Ei sitä kokoajan tarvitse niin kova itsekuri olla!”

Nykyään, ja etenkin täällä pääkaupunkiseudulla kaikentasoinen kasvissyönti on jo niin yleistä että yllä olevat kommentit alkavat onneksi olla jo aika harvinaisia, mutta uskon että ovat aika tuttuja monille kasvissyöjille vegaaneista semi- ja pescovegetaristeihin. Erityisen tuttuja ne ovat pienessä lappilaisessa kunnassa kasvaneelle kasvissyöjän alulle. 16 vuotta sitten kun tein oman päätökseni jättää punaisen lihan (eli kala ja kana jäi vielä ruokavaliooni) pois, olin ainoa koko koulussa ja minulle piti valmistaa ihan oma ruoka. Se tosin tapahtui vasta kouluterveydenhoitajan kehoituksesta kun painoni alkoi olla melko alhainen. Siihen aikaan ja siinä maailmassa päätökseni aiheutti suurta ihmetystä niin vanhemmissa kuin isovanhemmissa ja muussa suvussakin. Aika pitkälti tuntui että pääasiallinen ravinnonlähde siellä oli poronliha, joten kun joku ilmoitti että ei aio enää syödä sitä, ehkä on ymmärrettävääkin että se aiheutti hämmennystä.

Luin jokin aika sitten nettikeskustelua kasvissyönnistä ja vegaaniudesta. Keskustelun aloittanut henkilö mietti, voisiko hän olla vegaani vaikka söisi silloin tällöin myös lihaa, koska kyljykset ja makkarat vaan maistuvat niin hyviltä eikä hän jaksa pysyä ihan kokoaikaa niin tiukkana. Kirjoitus sekä huvitti että ärsytti minua, ja asiaa pohtiessa huomasin yhtäkkiä ymmärtäväni mistä nuo alkuun kirjoittamani kommentitkin ehkä kumpuavat. Jotkut ihmiset käsittävät kasvissyönnin ihan nurinkurisesti! Sen takia päätin kirjoittaa oman näkemykseni.

Muistan edelleen viimeisen lihaa sisältäneen ateriani. Se oli vaarini tekemä poronkäristys. En ollenkaan kritisoi sen makua, päinvastoin, se oli oikein hyvää. Ongelma oli se henkinen pahoinvointi minkä lihasta sain, epämääräinen ikävä tunne joka muuttui kokoajan suuremmaksi. Kun sitten tulin kotiin naapurista ilmoitin äidilleni että nyt minä lopetan sen lihan syömisen ja sillä sipuli. Olimme puhuneet asiasta äitini kanssa jo aiemminkin useampaan otteeseen, mutta hänen mielestään olin liian nuori enkä saisi vielä lopettaa lihansyöntiä. Ehkä sitten vanhempana. Olin 13-vuotias.

Äiti ei edelleenkään tykännyt ajatuksesta, mutta ei enää oikein voinut pakottaakaan minua syömään. Sovin hänen kanssaan jättäväni ruokavaliooni kuitenkin vielä kalan ja kanan. Kanaa meillä ei kotona edes syöty koska äiti on sille allerginen, joten siihen oli helppo suostuakin. Äiti taisi kuitenkin pitää ideaani lähinnä teinin päähänpistona ja vaiheena, joka menisi ohi. Toivon äidin nykyään jo tietävän että minulla ei ole vaiheita, eikä minulla ollut vaiheita edes teininä. 😀

Jonkun aikaa söin ruuasta vain sen osan minkä voin, eli pääasiassa perunaa ja salaattia. Sehän ei kuitenkaan kanna kovin pitkälle, etenkään kun olin tallitöissä ja ratsastin useamman kerran viikossa. Paino tippui ja aloin saada omaa ruokaa niin koulussa kuin kotonakin. Myönnän että siihen aikaan ja siinä maailmassa lihan korvaaminen oli varmasti paljon haastavampaa kuin nykyään, etenkin äidille joka joutui opettelemaan aivan uusia tapoja laittaa ruokaa.

Mutta sitten siihen tämän kirjoitukseni pointtiin. Kun sain vihdoin rohkeutta sanoa äidilleni että nyt tämä lihansyönti ihan oikeasti on minun osaltani tässä, se oli valtava helpotus. Tässä monella tuntuu menevän pieleen. Se oli siis helpotus, ei itsekuria tai kieltäytymistä. Se oli itse itselleni antamani lupa olla syömättä enää lihaa. Helpottava lupa, minun ei tarvinnut enää. Ja se on se syy miksi minulla ei koskaan ole ollut minkäänlaista ongelmaa pitäytyä ruokavaliossani. Ruokavalioni ei ole lakko, se on lupa. Minun ei tarvitse. Ja kun sen luvan kerran itse itselleni vihdoin siinä ämmilästä kotiin metsän halki tarpoessani annoin, sen sijaan että olisin enää pyytänyt äitiä antamaan sen minulle, en olisi mitenkään kyennyt enää vetämään sitä takaisin painostuksesta huolimatta.

Kana ja kala kulkivat ruokavaliossani mukana osittain tavan ja osittain helppouden vuoksi ihan viime aikoihin asti. Ravintoloissa ynnä muissa on vaan helpompi kun voit syödä myös niitä kala- tai kana-annoksia, samoin monissa muissa tilanteissa, kuten sekasyöjäpuolison kanssa eläessä. Silloin tällöin mielessäni on käynyt ajatus että jospa kokeilisin jättää myös kanat ja kalat pois, mutta aika pitkälle mukavuudenhalu juuri edellämainituissa tilanteissa vei vielä voiton, sekä se etten koskaan ole halunnut tehdä omasta ruokavaliostani elämäni keskipistettä (joksi se helposti muodostuisi jos sopivaa ruokaa olisi vaikea löytää) enkä etenkään hankaloittaa muiden läheisten elämää siinä ohella. Kunnes jokin aika sitten tilanne muuttui kertaheitolla.

En mene tässä siihen nyt sen tarkemmin, mutta yhtäkkiä en vain enää pystynyt syömään mitään mikä sisältää kalaa tai kanaa. Ne tulivat kirjaimellisesti ylös. Joten olen nyt ollut jonkun aikaa lacto-ovo-vegetaristi. Olen huomannut positiiviseksi yllätyksekseni että tässä maailmassa ja tässä ajassa se onkin helppoa. Täällä Helsingissä kasvissyönti on trendikästä ja suosittua ja joka paikassa on kasvisvaihtoehdot, ja tavallisetkin annokset saa ravintoiloissa useimmiten tilattua kasvisversioina, jopa vegaanisina. Linnanmäellä sai makkaraperunatkin vegaanisina! Ja arvatkaapa mitä? Se sama helpotuksen tunne tuli takaisin kun tajusin tämän. Herra jestas sentään, minun ei tarvitsekaan!

Olen ollut tästä jopa yllättynyt, koska olen ajatellut että vaalean lihan eli kalan ja kanan pitäminen ruokavaliossa on ollut kuitenkin oma valintani sekin. Ilmeisesti se kuitenkin on ollut vielä enemmän halua säästää muita vaivalta, ja sen tajuaminen vaati tilanteen jossa minun oli pakko jättää ne pois, vain huomatakseni oman helpotukseni siitä että fyysinen pahoinvointi käy hienosti tekosyyksi siihen että minun ei enää tarvitse syödä niitä. Miksi sitä aikuinenkin ihminen vielä kokeekaan että omia valintojaan tarvitsisi pystyä perustelemaan ja selittelemään jollekin toiselle? Kyllähän se nyt pitäisi kaikille riittää että minä en halua syödä ja minun ei tarvitse. Ja tästä lähtien se riittääkin, lupasin sen itselleni kun tunnistin sen tutun helpotuksen aallon. Voin kertoa tarkan hetkenkin, se tapahtui viime keskiviikkona ollessamme lounaalla Kampissa eräässä ravintolassa. En ole siis pystynyt syömään kalaa ja kanaa nyt reiluun kuukauteen, mutta silloin sen vasta tajusin. Uutta lupaani helpottaa myös se että sen lisäksi että nykyinen sekasyöjäpuolisoni on ilmiömäinen kokki, hänelle myös kelpaa kasvisruoka itselleenkin. Kahta ruokaa ei tarvita, hän syö lihaa aika harvoin, ei edes ravintolassa käydessämme läheskään joka kerta. Myöskin pikkusiskoni lopetti lihan ja kanan syömisen jokunen vuosi sitten, ja miehenikin suvussa esiintyy kasvissyöntiä. Edes äitini ei syö enää lihaa itsekään.

Kasvissyönti ei siis ole minulle itsekuria vaativa karkkilakko, vaan täysin painvastainen tilanne.

PS. Kaikki postauksen kuvat ovat kasvisruokaa, osa vegaanisiakin. Muutama ravintola-annos mutta suurin osa Rikun kokkaamia!

 

 

 

 

 

Fool me once, shame on you, fool me twice, shame on me

Häiden järjestely on hyvä esimerkki tilanteesta, jossa useimmiten täytyy kääntyä monen eri palveluntarjoajan puoleen erilaisissa järjestelyihin liittyvissä asioissa. On kukkia, kakkua, hääpaikkaa, kirkkoa, on mekkoa, pukua, kuljetuksia ja valokuvausta. Mikä tahansa näistä voi aiheuttaa suuremman tai pienemmän katastrofin mikäli sattuu ikävä tuuri ja tulee valittua joku jonka ammattitaidossa tai palveluasenteessa olisi toivomisen varaa. Häiden suhteen meillä kävi erinomainen tuuri, ja kuten kerroin sitä käsittelevässä postauksessani, kaikki meidän päivään osallistuneet ammattilaiset olivat vertaansa vailla! Sen takia koin myös että on mukava viedä viestiä eteenpäin positiivisen postauksen muodossa.

Pyrin aina valitsemaan uudet palveluntarjoajat tarkasti, ja nykyinen nettiaika tarjoaa myös mahdollisuuden selailla eri yritysten asiakkailtaan saamia arvosteluja. Useimmista yrityksistä näitä arvosteluja löytyy, ja monista suuriakin määriä. Aina löytyy myös jokunen negatiivinen arvostelu, mutta jos arvosteluja on runsaasti ja ne ovat pääosin positiivisia, voi todennäköisemmin olettaa yrityksen olevan luotettava ja toimivan reilusti. Aina joskus sattuu silti lipsahduksia, ja palvelusta voi jäädä todella paha maku.

Jaksan joka kerta ihmetellä silloin tällöin julkisuuteen tulevia tapauksia, joissa jollekin yritykselle on sattunut oikein emämunaus jossain asiassa. Usein ne liittyvät asiakaspalvelijoiden suustaan päästämiin suurempiin tai pienempiin sammakoihin tai muihin lipsahduksiin, mutta sekaan mahtuu myös todellista myötähäpeää aiheuttavia tilanteita. Lopulta ei ole edes väliä kuka tilanteissa on ”oikeassa”, vaan ainakin minua jää usein vain mietityttämään miten huonosti ne on hoidettu. Kaikki me olemme toki ihmisiä joilla on omat hyvät ja huonot päivänsä, mutta silti, en voi olla miettimättä että eikö jo pikkuhiljaa ole tajuttu että elämme nykyään hyvin vahvasti myös verkossa, jossa tieto huonosta asiakaspalvelusta tai epäreilusta kohtelusta leviää kulovalkean tavoin kaikkien potentiaalisten asiakkaiden silmien eteen. Ja en taatusti ole ainoa joka googlaa uudet yritykset joista harkitsee ostavansa jotain!

Ostin viime jouluna tyttärelleni lahjakortin islanninhevostallin ratsastuskurssille jonne menisimme yhdessä. Kolmivuorotyötä tekevänä ja opiskelevana minun on hankala tietää aikataulujani kovin pitkälle etukäteen, joten valitsin mielestäni luotettavan oloisen hevostallin, ja tiedustelin onko mahdollista ostaa heiltä etukäteen lahjakortti tälle tietylle kurssille ja varata se kurssi myöhemmin maalis-huhtikuulle kun tiedän aikataulut paremmin. Tämän kerrottiin onnistuvan, ja maksoin 180e lahjakortin. Lahjakortti tuli sähköpostiin ja avatessani sen huomasin että voimassaolo oli laitettu 28.4. asti. Ihmettelin tätä hieman jo siinä vaiheessa, sillä olin kuitenkin ilmoittanut jo ensimmäisessä viestissä että lahjakortti on tarkoitus käyttää maalis-huhtikuussa, ja se ei näyttänyt olevan voimassa edes koko huhtikuuta. Kyse oli kuitenkin vain parista päivästä joten en miettinyt asiaa sen kummemmin.

Vielä huhtikuun alussakaan tallin varauskalenterissa ei näkynyt kyseistä kurssia, joten laitoin viestiä tallille ja kyselin koska kurssi olisi mahdollista varata kun kalenterin kautta en sellaista kurssia löydä mille lahjakorttimme on. Yllätyksekseni tallin pitäjä ilmoitti että heillä ei ole tätä kurssia ikävä kyllä tulossakaan lahjakorttimme voimassaolon aikana. Hän sanoi että olisi mahdollista varata tämä kurssi kesäkuulle jos tekisin sen ennen 28.4. kun lahjakorttimme menee umpeen. Ja minä kun olin ostanut lahjakortin juuri sen takia että en pysty sanomaan aikataulujani kuukausia eteenpäin, ja ilmaissut tämän selkeästi myös ostovaiheessa! Talli ei myöskään aikonut palauttaa lahjakorttimme rahoja, mutta ehdotti että osallistuisimme maastovaellukselle jolle olisi vielä paikkoja jäljellä. Tämä maastotunti oli arvoltaan vain 2/3 maksamastani hinnasta, eli siinä menisi hukkaan 60e. Se tosin selvisi minulle vasta paikanpäällä sillä olin luullut vaelluksen olevan vastaava mitä kurssimme piti olla. En kuitenkaan halunnut tuottaa pettymystä tyttärelleni joten suostuin tähän ja uskoin ehkä minulle epätavalliseenkin tapaan että kenties tämä oli inhimmillinen virhe heidän suunnaltaan, eivätkä olleet tajunneet lukea viestiäni tarkasti vaan olivat ehkä vahingossa myyneet minulle lahjakortin kurssille, jota ei järjestetty sinä ajankohtana mille olin lahjakortin halunnut…

Oli mukava käydä pitkästä aikaa ratsastamassa, joten jos asia olisi jäänyt tähän, se olisi ehkä unohtunutkin.

Tyttäreni viihtyi tallilla ja huomasin että siellä oli syksyllä tulossa lasten puuhapäivä joka kuulosti sopivalta hänelle. Varasin sen, ja jossain mielenhäiriössä kai itselleni myös toisen maastotunnin eräälle päivälle. Sattuneista syistä, ja hyvin pätevistä, saanen huomauttaa vielä, jouduin kuitenkin perumaan kyseisen tunnin. Peruutin sen ajoissa, vuorokautta ennen. Se ei kuitenkaan ollut tallin mukaan riittävä aika peruutukselle, ja sain viestin missä kehoitettiin maksamaan koko maaston hinta kuitenkin. Tällaisia sääntöjä on toki muuallakin ja ne ovat ihan päteviä ja ymmärrettäviäkin, sitä en kiellä. (Joskin yleensä ne taitavat olla sen vuorokauden varoajalla.) Mutta kun ottaa huomioon että olin juuri maksanut heille lahjakortista ylimääräistä juuri sen saman hinnan minkä se maasto olisi maksanut, ja lahjakorttijupakka meni hyvin selkeästi heidän piikkiinsä, niin hieman tuli kyllä huono fiilis jo siitä että talli ei tuntunut muistavan tätä… Noh, ajattelin vielä siinä vaiheessa asian varmasti korjaantuvan muistutuksella, joten laitoin sähköpostia ja muistutin että lahjakortistamme oli jäänyt heidän mokansa takia käyttämättä juuri se sama summa joten varmaankin olisimme sujut jos se kattaisi sen maastotunnin hinnan jolla en edes ollut ja jonka peruin vuorokautta ennen.

Ei onnistunut. En jaksanut enää kinata, joten maksoin sitten sen hinnan, eli näinollen yhteensä 125e ylimääräistä. Peruutusasia meni varmaan ihan lain mukaan oikein, mutta lahjakorttijupakasta en olisi niinkään varma… Jokatapauksessa olisin ollut ihan fine lopulta mikäli näistä olisi tapahtunut vain toinen. Molemmat yhteensä jättivät kuitenkin itselle jo todella huijatun fiiliksen. 125e ei kaada talouttamme, mutta asiasta jäänyt mielipaha on inhottavampi juttu.

Yritysten on toki katettava toimintakulunsa ja tehtävä voittoakin, mutta fakta on kuitenkin myös se että jo muutama tämäntyyppinen lapsus saattaa etenkin nykyaikana vaikuttaa jo todella negatiivisesti yrityksen maineeseen ja ainakin tässä esimerkissä saatiin tehokkaasti karkoitettua kaksi potentiaalisesti pidempäänkin asiakassuhteeseen ryhtyvää asiakasta. Puhumattakaan siitä miten monelle olen maininnut tästä tapauksesta…

Missään vaiheessa minulle ei pahoiteltu tilannetta eikä millään tavalla pyydetty anteeksi heidän puoleltaan tapahtunutta virhettä lahjakortin ja olemattoman kurssin kanssa, eikä oikeastaan edes myönnetty että vika olisi heidän puolellaan. Kun asiasta on olemassa viestiketjukin josta olisivat sen voineet milloin tahansa tarkistaa, niin minusta nämä edellämainitut olisivat kuuluneet ihan siihen ensimmäiseen perusasiakaspalveluun heti asian käytyä ilmi. Veikkaanpa että mikäli tämä olisi hoidettu toisin, edes yritetty hoitaa hyvän maun ja asiakaspalvelun kannalta, niin olisin lopulta kantanut kyseiseen yritykseen rahaa paljon sitä minulta vietyä 125 euroa enemmän… Mutta ainakaan meitä ei jatkossa Järvenpään JauJau-tallilla nähdä.

En ole itse yrittäjä, mutta omakin työni on tavallaan silti asiakaspalvelua. Joustavuus kuuluu erittäin suurena osana siihen miten asiakkaalle saadaan jäämään tilanteesta positiivinen mieli. Huolellisuus asiakkaan toiveiden kuuntelemisessa ja niiden muistaminen tulevat hyvänä kakkosena. En aina pysty täyttämään kaikkia potilaideni toiveita, eikä asiakas aina ole oikeassa. Mutta se fiilis mikä ihmiselle kohtaamisesta ja palvelusta jää, se on tärkeämpi kuin moni tuntuu vieläkään ymmärtävän. Hyvän asiakaspalvelun kyllä tunnistaa kun sellaista saa, ja tämän ajan yrityksille pitäisi olla selvää että se on kaiken a ja o. Useimmilla aloilla vaihtoehtoja on paljon, ja ihmiset osaavat äänestää jaloillaan.

Netti ja some toimivat tämän ajan viidakkorumpuina ja niiden ääni kuuluu kauas.

 

Tyttö ja hevonen

Se joka tietää, se tietää. Se joka ei tiedä, sille on vaikea selittää. Ajattelin kuitenkin yrittää.

Kuvassa on 15-vuotias tyttö ja hänen elämänsä absoluuttinen keskipiste, ensimmäinen oma hevonen. Tyttö on päässyt peruskoulusta muutamaa kuukautta aiemmin, ja tämä on se päivä kun tyttö ja hevonen lähtevät maailmalle. Opiskelupaikka Kaustisen Raviopistossa, 700km päässä kotoa, odottaa. Ilmeestä voi päätellä että hieman ehkä jännittää, mutta onneksi rinnalla on tuttu ja turvallinen, paljon nähnyt kulkija, 10-vuotias lämminveriruuna Trigger Simb. Näin 13 vuotta myöhemmin, itsekin äitinä, suorastaan kauhistuttaa. Mutta ei se silloin kauhistuttanut, kyllä minä tiesin pärjääväni. Ihmettelen vaan mistä äitikin tiesi sen niin hyvin että uskalsi päästää minut lähtemään. Ehkä hän luotti kasvatustyönsä tulokseen, eikä turhaan. Ja hyvä niin, sillä minun oli lähdettävä.

Tässä postauksessa tarkoituksenani on avata nuoren tytön suhdetta elämänsä hevosiin, ja siksi aloitin tekstin sanomalla että se joka tietää, se tietää. Sillä se joka on joskus ollut nuori hevostyttö, se varmasti tietää. Minun elämässäni on ollut kolme Hevosta isolla H:lla. On muitakin, kymmeniä ja taas kymmeniä kohtaamisia ja persoonia jotka ovat jääneet mieleen, ja toisia jotka eivät niin paljon. Kolme on kuitenkin ylitse muiden, enkä varmasti saa näitä tarinoita kirjoitettua kuivin silmin. Vieläkään.

(Yllä Monique Palema. Pahoitteluni kuvien laadusta, suuri osa niistä on otettu yli vuosikymmen sitten, sen aikaisilla kännyköillä.)

 

The L. L. Sacha

Tietäkää että tulee se päivä jolloin nään hänet edessäin, vaikka joutuisin etsimään vuosituhannet vielä

Aloitin ratsastusharrastuksen 11-vuotiaana kun serkkuni raahasi minut uuden ystävänsä mukana Tunturitallille Kuttaseen. Ensimmäiset puoli vuotta ratsastelin kerran viikossa tallin opetusmestareilla, Hipulla ja Pietulla. Sitten saapui Sasu.

(Ensimmäiset kyyneleet…)

Eräänä torstai-iltapäivänä tallille oli tuotu kaksi uutta hevosta. Itseasiassa huomasimme ne vasta ratsastustunnin jälkeen. Toinen oli suomenhevonen ja toinen tumma ja komea lämminverinen. Tallin hevoset olivat pääosin suomenhevosia, vanhaa Pietua lukuunottamatta, ja tumma urheilullinen lämminveriruuna oli upea näky. Tahdoin siitä kuvan. Avatessani karsinan ovea se siirtyi toiseen nurkkaan luimistelemaan. Se näytti pelottavalta, mutta myös kiehtovalta… Minulla on se kuva edelleen. Tietenkin on. Tallin omistaja ja ratsastusopettajamme kertoi että ne ovat tulleet ”päälomalle” tänne, ne olivat ravureita ja juoksu ei oikein kulkenut. Täällä ne saisivat toimia ratsuina ja lomailla laumassa ulkoillen.

Tallin pitäjä on edelleen eräs taitavimmista ikinä tapaamistani hevosnaisista, ja hänellä oli muiden muassa ilmiömäinen kyky havaita mikä hevonen ja mikä ratsastaja sopisivat yhteen. Talli oli pieni vaellustalli, ja meitä vakituisesti ratsastavia tyttöjä oli kourallinen. Muutaman kuukauden päästä eräänä torstaina kun hevosia jaettiin ratsastustunnille, hän jakoi suureksi yllätyksekseni ja myös kauhukseni minulle Sasun. Sen ison ja vähän pelottavan ravihevosen. Sasu oli kaukana niistä opetusmestareista joilla olin siihen mennessä ratsastanut, eikä sitä oltu siihen mennessä oikeastaan otettukaan meidän torstairyhmäläisten tunneille, koska me olimme aloittelijaryhmä ja Sasu oli vasta ratsaille opetettu ravuri. Eikä todella myöskään mikään rauhallisin tapaus… Joten minua kauhistutti.

Kauhu laantui kuitenkin kun huomasin että siitä huolimatta meillä sujui ihan hyvin. Ensimmäisen ratsastustunnin jälkeen olin menettänyt sydämeni totaalisesti. Siihen mennessä kukaan tallin hevosista ei suuremmin ollut herättänyt sitä lempihevos-fiilistä, mutta nyt se oli löytynyt. Minun lempihevoseni. Sain Sasun siitä lähtien jokaiselle ratsastustunnille, ja kävimme yhden tallin yhteisen ravi- ja ratsastukilpailuviikonloppumatkan jolla Sasu oli startilla Mäntyvaarassa. Se oli hieno kokemus.

25.4.2002 oli torstai joka vaikutti aluksi aivan tavalliselta torstailta, joskin se oli viimeinen ryhmätuntimme siltä vuodelta. Reilun kuukauden päästä alkaisi odotettu ratsastusleiri. Ratsastustunnin jälkeen opettajamme jakoi meille lappuset joissa kehoitettiin liittymään juuri tallille perustettuun ratsastusyhdistykseen, Tunturiratsastajiin. Teimme lähtöä ja minä lueskelin lappua ääneen Sasun karsinan edessä seisoskelevalle äidilleni. Kaksi samassa ryhmässä ratsastavaa ystävääni tulivat sinä päivänä meidän kyydillämme kotiinsa, ja odottelivat myös karsinan edessä. Itse seisoin vielä karsinan sisäpuolella ja esittelin paperia myös sitä turvallaan hamuavalle suurelle ystävälleni, joka oli joka viikko vaikeampi jättää tallille. Tallin pitäjä asteli luoksemme ja katseltuaan minua hetken kertoi että Sasu on seuraavana päivänä lähdössä takaisin omistajilleen, muutamaa starttia varten. Palaa kyllä takaisin kesäleiriimme mennessä, hän lupasi.

Ei palannut. Ei kesäleiriin mennessä, ei syksyyn kun ratsastuskerho taas alkoi. Mutta kyllä se vielä palaisi. Tiedättekö miten lujasti 12-vuotias voi uskoa ja toivoa? Päätin että jos Sasu ei tulisi takaisin, minä hankkisin rahat ja ostaisin sen itse itselleni. Uskoin vakaasti ja lapsellisesti päätökseeni ja mahdollisuuksiini toteuttaa se. Niin vakaasti, että vasta vuosikymmen myöhemmin pystyin todella antamaan anteeksi sille pikkutytölle joka ei päätöksen toteuttamiseen kyennytkään.

Loppuvuodesta 2003 erään kerhotunnin jälkeen kun tapani mukaan olin viimeisenä lähdössä kotiin minua hakemaan tulleen äitini kanssa… Tallin pitäjä tuli kertomaan minulle. Hän sanoi että hänelle oli soitettu ja tarjottu Sasua, vaikka ilmaiseksi, saisi tulla hakemaan pois. Mutta hän ei ollut mennyt, ja hän sanoi että olisi mennyt jos siinä olisi ollut mitään järkeä, mutta siinä ei ollut. Sasu oli ajettu loppuun, näillä sanoilla hän sen minulle kertoi. Sen jalat olivat niin rikki että se ei olisi mitenkään edes jaksanut seisoa kuljetuskopissa pitkää matkaa etelästä pohjoiseen.

Niitä hetkiä kun maailma heittää kuperkeikkaa, tiedättekö. Ja kun 14-vuotiaan rakkauden pumpulissa eläneen naiivin tytön maailma heittää kuperkeikkaa, se kuperkeikka on iso. Se on niin iso että sen vaikutukset kantavat sen jälkeen jokaiseen päätökseen, jokaiseen tekoon, jokaiseen reaktioon, jokaiseen hetkeen. Tähänkin. Ulkopuolisesta se saattoi vaikuttaa vain yhdeltä surulta elämän muiden vastaavien joukossa, mutta tämä on yksi suurimmista yksittäisistä elämääni pitkällä tähtäimellä vaikuttaneista tapahtumista. Ellei jopa suurin, sillä niin moneen myöhempään ratkaisuun ja oman itseni kehittymiseen se on vaikuttanut. Monella tavalla se on perusta kaikelle mitä olen myöhemmässä elämässäni tehnyt, ja sille on varmasti pitkälti syynä myös se herkkä kehitysvaihe missä 12-14 vuotiaana ollaan.

Myöhemmin 2004 vuoden puolella tallin pitäjä vielä kertoi minulle kuulleensa Sasun päätyneen teurastamolle. Samoihin aikoihin olin saanut uudelta isäpuoleltani varovaisen lupauksen saada itselleni oma hevonen. Tunsin hukkuvani siihen tragikoomiseen ironiaan jonka elämä heitti tuona keväänä kasvoilleni.

Onneksi elämääni oli kuitenkin vuotta aiemmin tullut joku joka piti minut pinnalla.

 

 

Trigger Simb

Rikí saapui Tunturitallille alkuvuodesta 2003, aikana jolloin elämäni tuntui lähinnä harmaalta mössöltä. Sasu oli lähtenyt edellisenä keväänä ja minulla oli loppukesästä 2002 mennyt (ensimmäisen kerran) poikki silloisen poikaystäväni kanssa. (Palasimme myöhemmin vielä yhteen, ja erosimme, muutamankin kerran. 😀 ) Olin 13-vuotias, ja minulla ei ollut edes lempihevosta. Ystäväni pyysivät ja saivat omat lempihevosensa hoitohevosiksi, mutta minä olin koko syksyn lähtenyt tallille oikeastaan vain koska se nyt oli tapana ja kaveritkin menivät. Tunsin aina vieväni jonkun toisen lempihevosen kun ratsastin tunneilla milloin milläkin hevosella.

Eräänä päivänä sinne sitten oli tullut jälleen uusi, suuri, tumma lämminveriruuna. Näin sen heti tallille tullessani koska sen karsina oli tallin siinä siivessä josta me tulimme sisälle. Selvisi että se oli samanikäinen kun Sasu, yhtä virkeä ja rauhaton, myös ravuri ja saman ”päävian” takia Tunturitallilla. Loppusuoratoppari. Minua ärsytti kun tallin pitäjä odotusteni mukaisesti jakoi sen uuden hurupään minulle, en kaivannut muistutuksia Sasusta. Muistin sen muutenkin.

Ja kun ärsyyntyneenä kiipeää hevosen selkään niin eihän siitä mitään tule. Muutenkin rauhaton ja kuumapäinen Riki teki alkutunnista kentällä kaikesta minulle mahdollisimman vaikeaa. Se ei pysynyt paikallaan kun nousin selkään, se ei pysynyt paikallaan muutenkaan hetkeäkään. Sen ravi oli kamalaa pompotusta eikä se tietenkään osannut edes laukkaa nostaa. Kiidimme kenttää ympäri ihan miten sattuu, siihen yhteen hetkeen asti. Opettajamme pyysi minut sivummalle, otti Rikin ohjista kiinni ja pysäytti sen ja sanoi minulle. ”Tämä hevonen on epävarma, se ei ole ratsu, se ei ole tottunut kenttään, sitä jännittää ja sinä annat sille ristiriitaisia pyyntöjä joita se ei edes ymmärrä. Rauhoitu, sinä pärjäät tämän hevosen kanssa, se on ihan kuin Sasu, muistatko?”

Ai että muistanko? Tämän jälkeen ratsastuksenopettaja hääti meidät kentältä, käski mennä takatielle tekemään vetoja. Enpä juuri ollut siihen mennessä maastossa muuta kuin köpötellyt, ja nyt se meinaa laittaa minut yksin maastoon tämän kuumakallen kanssa? Oli pakko rauhoittua, ottaa itseään niskasta ja sitten me mentiin. Ja me mentiin aivan saakelin lujaa ja minua pelottikin alkuun melkoisesti. Mutta sillä lenkillä alkoi myös muodostua erityislaatuinen suhteeni tuohon hevoseen. Me selvittiin siitäkin retkestä yhdessä, ja sen jälkeen tuli monia uusia retkiä. Minä ratsastin Rikillä useimmiten kaksi kertaa viikossa ja keväällä uskalsin kysyä sitä myös hoitohevosekseni. Mieleeni on jäänyt useita sydämen sulattavia muistoja noilta alkuajoiltakin, päällimmäisenä se kerta kun ratsastuksenopettaja laittoi minulle jonkun muun hevosen ja minun piti hakea se suuresta tarhasta jossa koko lauma ulkoili yhdessä. Riki havaitsi minut, ja se tuli uskollisesti kulkemaan perässäni kun astelin tarhan poikki kohti sitä toista hevosta joka minun oli tarkoitus hakea. En lopulta saanut haettua sitä toista hevosta, sillä Riki ei suostunut lopettamaan seuraamistani.

Vuonna 2004 uusi isäpuoleni lupasi ostaa minulle oman hevosen. Niinkuin jokaisen nuoren hevostytön, se oli minunkin suurin unelmani. Mutta kuten kerroin, minulla oli ollut mielessä myös tietty hevonen jonka olin halunnut ja tämä hevonen oli kuollut juuri vähän ennen kun isäpuoli astui elämäämme. Oli vaikea käsittää miksi asiat olivat menneet niin. Isäpuoleni olisi halunnut ostaa minulle ratsukoulutetun suomenhevosen, mutta minä olin kiinnostunut ravipuolesta, monistakin syistä joista kaikki eivät nyt kuulu tähän tarinaan… Lopulta sain tahtoni läpi ja Riki muutti meidän naapuritalliin 13.10.2004 ja lupasin pyhästi Rikille että olisimme erottamattomia kunnes toinen kuolee.

2005 pääsin peruskoulusta ja olin hakenut opinto-ohjaajani löytämään kaksoistutkintoon Kaustisen Raviopistoon, jonne lähdimme yhdessä Rikin kanssa. Yksin en olisi sitä varmasti tehnyt, mutta me olimme tiivis yksikkö Rikin kanssa, ja tiesin että pärjäisimme.

Yasmina syntyi vuonna 2008, ja pian sen jälkeen tuli eteen se maailman vaikein päätös. Minun aikani ei riittänyt enää hevoseen. Olin raskausajan jo pitänyt Rikiä täyshoidolla tutulla tallilla, ja välillä laitumella. Minulla ei taida edes olla tarpeeksi hyviä sanoja kuvaamaan sitä miten tärkeä Riki minulle oli, eikä sitä miten vaikea ja raskas päätös siitä luopuminen oli. Ex-mieheni etsi sille hyvän kodin maalta lapsiperheestä, enkä minä kyennyt osallistumaan koko prosessiin muuta kuin allekirjoittamalla myyntipaperit. En edes tiedä uuden omistajan nimeä, en tarkalleen sitä missä he asuivat tai mitään muutakaan. En halunnut tietää koska ainoa keino millä pystyin tähän oli totaalinen erottautuminen koko asiasta. En puhunut Rikistä vuosiin, enkä edelleenkään kovin usein puhu, sillä se on edelleen liian kipeä asia.

Silloin päätin myös että on parempi että pysyn kokonaan erossa hevoshommista, sillä se on mitä ilmeisimmin minulle ainoa tapa välttää sydänsurut siltä osalta.

Mutta oli vielä yksi jonka takia olin muutamaa vuotta myöhemmin valmis kokeilemaan josko tällä kertaa loppu olisi onnellisempi… Arvatkaas oliko se?

 

Swift Typhoon

Raviopistolla oppilaat jaettiin ratatalleihin työssäoppimaan. Puolet päivästä teoriaa ja puolet tallilla omia passeja (=hoitohevonen ravipiireissä) hoitaen ja ajaen. Muutaman mutkan kautta päädyin Rainer Björkrothin alatalliin joka oli varsatalli. Siellä sai ajaa ja opettaa varsoja oikein sydämensä kyllyydestä, aivan mainio paikka oppimisen kannalta! Ensimmäisen lukuvuoden kesään kuului 5 viikon kesäjakso, ja tallilta lähtevät kakkosvuoden opiskelijat jakoivat omat passinsa kesäksi ykkösvuoden opiskelijoille. Yllätyksekseni ja juu, kauhukseni, eräs kakkosvuoden tyttö kysyi vähän ennen kesää minulta että mahtuisiko minulle vielä yksi kesäpassi, sillä kukaan ei oikein tykännyt yhdestä hänen passistaan, 2-vuotiaasta orista, joka niin sanotusti piti usein todella kovaa meteliä itsestään…

No en pitänyt minäkään. Teuvo oli rasittava huutelija, joka hyppi pystyyn ja riehui ulosvietäessä, huuteli karsinastaan, potki seiniä ja metelöi ja uhosi tarhassaankin. En ollut sillä koskaan ajanut tai muutenkaan sitä juuri hoitanut. Kohteliaisuudesta en kuitenkaan kehdannut kieltäytyäkään, kun tyttö selvästi itse kuitenkin piti passistaan ja sanoi että kyllä sen kanssa pärjää, se on vain vähän showmies, ei oikeasti yhtään ilkeä, eikä hän halunnut antaa sitä muutamalle muulle vaihtoehdollekaan. Lupauduin siis ottamaan sen kesäpassikseni ja ajattelin mielessäni antavani sen syksyllä samantien jollekin tulevalle ykkösluokkalaiselle…

Toisin kuitenkin kävi, sillä Teuvo vei sydämeni melko nopeasti. Olihan se tosissaan showmies, mutta ei tippaakaan ilkeä tai oikeastaan edes hankala hevonen. Se oli hyvä ajaa, ja käsittelyssä se vaati vain tietynlaista asennoitumista. Kaikinpuolin se oli oikea kullanmuru kun siihen vain tutustui. Kesän jälkeen kaikki olettivat että luovutan Teuvon ykkösille, ja naamioin hädissäni kiintymykseni selitykseen siitä että ykkösiä ei kannata säikyttää moisella riehujalla, joten minun on pakko pitää se itselläni… Olihan se vähän tottakin, sillä tallilla oli muutama ori, joita kakkosluokkalaiset joutuivat vielä jonkun aikaa käydä tarhaamassa esimerkiksi kesken oppituntien kun paikalla ei ollut ketään ykköstä joka olisi uskaltanut viedä niitä tarhaan, ja Teuvo kuului niihin.

Päätökseeni lähteä Kaustiselta ex-mieheni mukaan, vaikutti myös se että kuulin Teuvon siirtyvän Björkrothin Ruotsin talliin. Minulla ei ollut mahdollisuutta pitää kahta hevosta, eikä Teuvo siihen aikaan ollut edes hintaluokassa johon minulla olisi ollut mahdollisuuksia. Sillä oli koko ura edessä. Lähtiessäni alkuvuodesta 2007 lupasin että tapaisimme vielä.

Vuonna 2011 Teuvo myytiin takaisin Suomeen. Seurasin Teuvon uraa, kävin välillä katsomassa sitä raveissa. Etäältä. Se oli edelleen liian kallis minulle. Lopulta se päätyi pohjoiseen, ja pohjoisen ravipiirit ovat aika pienet. Yllä oleva kuva on eräältä pohjoisen raviradalta jonne lähdin Teuvoa katsomaan. Omistajat olivat mukavia ja antoivat minun tulla seuraavana päivänä heidän tallilleen Pelloon Teuvoa katsomaan.

Myös tyttäreni pääsi tapaamaan sittemmin ruunatun ja huomattavasti rauhoittuneen Teuvon. Päädyin lopulta tekemään Teuvosta myös erinäisiä ostotarjouksia, ja ex-mieheni oli jo katsonut tallipaikan valmiiksi erään tuttunsa tallilta. Omistaja kuitenkin halusi vielä kokeilla Teuvoa pohjoisen radoilla, eikä hän ollut valmis myymään.

Minun elämäni kulki omia ratojaan, erosimme ex-mieheni kanssa ja aloitin opiskelut lähihoitajaksi. Eipä minua sinänsä yllättänyt kun 25.4.2013 Teuvon omistaja sitten otti minuun yhteyttä ja ilmoitti aikovansa nyt myydä Teuvon, olisinko vielä kiinnostunut? 25.4. oli myös se päivämäärä jolloin olin nähnyt aikoinaan Sasun viimeisen kerran, joten jollakulla oli taas hauskaa kustannuksellani… Jouduin ilmoittamaan että minulla ei enää ole mahdollisuutta pitää hevosta, sillä elämäntilanteeni on muuttunut. Minä en tiedä mikä oli Teuvon kohtalo sen jälkeen, sillä en koskaan ole pystynyt ottamaan siitä selvää, vaikka tiedänkin keneltä sitä voisin kysyä. Luulen että on kuitenkin parempi etten kysy.

 

 

Vuosien ajan olen siis pitänyt parempana vaihtoehtona pysyä kokonaan poissa talleilta, sillä kun on kerran hengittänyt ja elänyt sitä elämää, ei mikään vähempi enää riitä. En siis oikein usko että voisin vain harrastaa ratsastusta kasuaalisti. Olen pelännyt että jos menen tallille, ihan pian olen taas tallilla töissä, kaikki muu elämässäni jää ja haaveilen ostavani oman hevosen. Että törmään taas johonkin jonka voin lopulta lisätä tälle hevos-sydänsurujeni listalle.

Niin, yllä oleva kuva on kuitenkin otettu muutama viikko sitten.

 

 

 

 

Aurinkoinen Tallinna

Viikonloppuna oltiin Tallinnassa viettämässä kylpyläviikonloppua. Jännä juttu ettei meistä kumpikaan ollut koskaan aiemmin Virossa käynyt, joten paikka oli aivan uusi molemmille. Helpostihan tuonne laivalla seilaa, mutta ei vaan ole tullut ikinä ennen käytyä. Ehkä sitä on pitänyt vähän sellaisena… Miten sen nyt sanoisi, epämiellyttävien juhlijoiden mekkana, että ei ole siksikään tullut mentyä. Ja olihan siellä sellaistakin porukkaa jota ei niin mielellään katsele, mutta kyllä Tallinna myös yllätti positiivisesti.

Keli oli koko viikonlopun mitä mainioin, joten oli mukava käydä kävelyillä etenkin Tallinnan vanhassa kaupungissa. Siellä oli vieläpä meneillään joku vanhan kaupungin juhla, ja erilaisia tapahtumia käynnissä. Vietimme loman Tallink Spa&Conference-hotellissa, joka oli lyhyen kävelymatkan päässä satamasta, ja ihan mukava hotelli. Sen erikoisuutena oli vähän erikoisempi design, ja luin hotellin esitteestä, että paikan suunnittelija oli koittanut tehdä siitä avaruusalusmaisen, vähän sellaisen scifityylisen. Siinä oli oikein tarinakin aiheesta.

Ja olihan se tosiaan vähän sellainen avaruusalus, värivaloineen ja putkihisseineen.

Huone itsessään oli kaunis ja siisti, ja siinä oli kiva parveke. Ruusunlehdet ja kuohuviini huoneessa kuuluivat romantiikkapakettiin, kuten myös kolmen ruokalajin illallinen ja hieronnat hotellin Spaassa.

Ruoka oli hyvää, ja erityisesti sen esillepano oli aika kiva. Rikulla oli alkuruokana porkkanakeittoa ja minulla vuohenjuusto-mansikkasalaattia.

Pääruuaksi minulla oli savuista kanaa linssisalaatilla ja Rikulla kolmen juuston pasta.

Jälkiruokani oli jännittävä savuava mansikkaa neljällä tavalla, ja Rikulla mustikkasorbetti ja marenkikäärö. Kyllä tuli taas syötyä vähän enemmän kuin tarpeeksi! Minun pitäisi varmaan pikkuhiljaa alkaa vähän tiukemmalle dieetille, sillä tässä on nyt tullut herkuteltua vähän enemmän kuin mitä ehkä olisi järkevää… 😀

Noh, työt alkoivat tänään, joten ehkäpä sitä seuraavat kaksi kuukautta menee enemmän töissä ja salilla treenaten ja vähemmän lomaillen tai herkutellen!